ILLALLINEN KAHDELLE JA TARINA YSTÄVYYDESTÄ
Kaksikymmentäneljä vuotta sitten otin leirikoulussa valokuvan naapuriluokalle tulleesta uudesta, ihanasta ja mukavasta tytöstä, joka seisoi rappusten alapäässä ja katsoi suoraan kameraan. En olisi silloin uskonut, tai edes tullut ajatelleeksi, että tuo tyttö kulkee mun kanssa samaa polkua edelleen, lähes neljännesvuosisata myöhemmin. Tässä minä nyt 36-vuotiaana istun hänen maalaisparatiisissaan ja kirjoitan tätä tekstiä. Viereisessä muhkeassa nojatuolissa istuu tuo ystäväni Maiju.
Meissä on ihan mahtava pieni tai melko suuri, kuinka sen haluaa ottaa, eroavaisuus, mikä tekee myös ystävyydestämme ainutlaatuista. Minä teen asiat usein aika suurpiirteisesti, silleen että ei se oo niin justiisa kunhan tehhään tää on ihanaa, olen nopea työskentelemään ja saan tarvittaessa ihan todella paljon aikaan lyhyessä ajassa, vaikka suunnitelmakin olisi hyvinkin hailakka, rakastan pastellivärejä ja hulluttelevia väriyhdistelmiä ja sitä, että mitä kreisimpää ja mitä enemmän, sitä parempi. Maijun tyyli ja tavat ovat päinvastaisia. Maiju on todella lahjakas monessa asiassa, hän maalaa pikkutarkasti ja on tehnyt muunmuassa kesäparatiisinsa upean vaakunan, joka lippuna pihalla liehuu. Hän maalaa yhden akvarellin siinä ajassa, kun minä olen tehnyt kymmenen. Maijun värejä ovat kaikki murretut sävyt ja luonnonvaaleat, ruskeat ja metsänvihreät. Molempien tavat ja tyylit ovat yhtä ihania, kauniita ja todellakin meidän näköisiämme. On melko vitsikästä, kun alamme yhdessä hommiin, kun tiedämme jo etukäteen, kumpi sanoo mitäkin missäkin tilanteessa, toinen hoputtaa ja toinen toppuuttaa, toinen keskittyy intensiivisesti ja toinen tekee montaa juttua samaan aikaan. Toinen haluaa musiikkia taustalle, toinen hiljaista rauhallisuutta. Toinen ehdottaa jotain ja toinen on, että ei ei ei, mutta silti löydämme sen ratkaisun, että kumpikin tykkää. Aina nauru raikaa, kikatetaan vatsat kippuralla ja juurikin siitä syystä, että ollaan niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. Koen sen niin, että mennään samaan suuntaan, ihastelemme elämässä samoja asioita, mutta hyvin tiinamaisesti ja maijumaisesti ja meidän välillä on suuri ystävien rakkaus.
Eilen keksittiin, että voisimme kattaa illallisen puutarhaan, oli niin kaunis lämmin elokuinen päivä. Meinasi tulla kiire, kun aurinko oli kovaa vauhtia laskemassa. Maiju heitteli keittiössä pataan ja kattilaan riisit, kanttarellit ja sipulit, välillä kipaistiin pihan reunalle yrttipenkille. Minä laitoin kynttilöitä viinipulloihin, kukkia, havuja ja puolukanvarsia pieniin lasipulloihin ja kannoin niitä pihalle. Hain pellon reunasta heiniä ja vähän ripottelin vaaleanpunaisia ruusupegonian nuppusia pöydälle. Täällä jokainen esine ja astia on valittu niin, että se on kaunis ja aina käytettävissä, ihan jokaista mummon vanhaa perintöastiaa myöten, on täällä helppo tehdä kaikesta aivan tosi ihanaa ja nättiä. Elokuisen illan tuulenvire oli niin hentoinen ja pieni, että pihalla pystyi polttamaan pitkiä kynttilöitä. En muista elämästäni yhtään hetkeä aiemmin, jolloin sellainen olisi ollut mahdollista. Aurinko laski maalaten taivaanrannan kultaiseksi. Omenapuut tiputtelivat hedelmiään, sirkat sirkuttivat, jossain marjapuskien takana taisi käydä peurakin. Tuohon ihan tajuttoman ihanaan pieneen puutarhaan omenapuiden ja vaahteroiden ja pihlajan katveeseen, siihen me katoimme pitkän pöydän ääreen illallisen kahdelle.
