TIINA TÄÄLLÄ TERVE, MITÄS TEILLE KUULUU?

Heippa kaikki ihanat blogini lukijat siellä! Tuli pitkästä aikaa olo, että tekee mieli ihan vain kertoa kuulumisia ja vähän, että kuka se täällä teille tätä blogia pitää, jos mukaan on tarttunut uusiakin lukijoita.

Kirjoittelen tätä tekstiä äitini luona keskellä yötä. Tulimme lasteni kanssa viettämään viikonloppua Ouluun, vanhaan kotikaupunkiini. Asuin täällä ikävuodet 4-23, eli aika tärkeät vuodet. Tunnen olevani sydämeltäni oululainen, mutta olisi hankala kuvitella muuttavansa tänne enää, vaikka rakkaimmat sukulaiseni täällä asuvatkin. Kaupunki on muuttunut paljon, enää en tunne ihmisiä juurikaan, vaikka paljon on tuttavia. Usein kyllä vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden olemassaolon on unohtanut, välähdyksiä jopa vuosikymmenten takaa. Paikat täällä tuovat paljon paljon muistoja ja yllätyn miten saatan muistaa katujen ja teiden nimiä hurjan hyvin, mutta uusien kaupunginosien suhteen olen ihan ulalla. Minä olen toki muuttunut myös. Olin pitkään myös tamperelainen, siitäkin tuli rakas kaupunki sydämeeni, mutta nyt olen kyllä tosi isosti helsinkiläinen.

Lapseni nukkuvat tässä samassa huoneessa. On ihana kuunnella tätä tuhinaa. Kolme kullanmurua tuhisevat jokainen omalla tunnistettavalla tavallaan. Välillä sitä pysähtyy ihmettelemään miten onkaan saanut kaikki nuo kolme maailman ihaninta tyyppiä tänne maailmaan ja että minä olen äiti. Välillä taas kauhistuu kun tajuaa, että oikeasti ne on kaikki mun, ja että on minun tehtäväni (ja toki isiensä myös) kasvattaa heistä toivottavasti hyviä ihmisiä, jotka huomioivat muut ja ympäristönsä. Onnellisia ja sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä olla itsensä kanssa. Ihan hillitön tehtävä, mutta teen parhaani. Minulla on 10-vuotias tytär ja 6- ja pian 3-vuotiaat pojat, he ovat parasta mitä olen ikinä saanut aikaan. Ihanat ja hassut, sydämelliset ja innostuvaiset tyypit.

Aloitin aikoinaan blogin kirjoittamisen sillä, että halusin jakaa muulle maailmalle kaikki pienelle tyttövauvalle tekemäni mekot ja villasukat. Siitä on pian 11 vuotta aikaa. Enää en ehdi niin paljon ompelemaan ja neulomaan, mutta vähän silti välillä. Tulen onnelliseksi, kun saan kiireettä istahtaa koneen ääreen ja ommella surautella. Onnentunne on edelleen suuri myös silloin, kun huomaan, että vetoketjun tai kauluksen ompelu sujuu purkamatta. Tai kun ystävä soittaa ja pyytää minulta ompeluneuvoja tai kun opesijaisuutta tehdessäni oppilas intoutui silminnähden siitä, kun näytin miten ompelukone toimii ja pienen pehmohahmon saa tehtyä ihan itse. Toivottavasti ehdin taas talven aikana neulomaan yhdessä teidän lukijoidenkin kanssa. Voin paljastaa, että mulla on kokoajan työnalla jotain, minkä jakamisesta teille oikein haaveilen. Kyllä senkin aika taas tulee. Elämä on vaan aika kiireistä välillä, minulla se on sitä juuri nyt.Olen ollut aina melkoinen haaveilija. Olen ihastunut elokuvien maisemiin, surumielisiin musiikkeihin, tunnelmiin erilaisilla keikoilla seuraten samalla ympärillä olevia ihmisiä. Olen leikkinyt festareilla kesäillassa puolitutun pojan kanssa leikkiä, jossa arvuuttelimme ohikulkevien ihmisten nimiä, opiskelualoja, luonteenpiirteitä. Vitsit, se oli hauskaa, kunnon fiilistelyleikki! En uskalla selailla Pinterestiä useinkaan, koska tuntuu kuin hukkuisin kaikkiin niihin ideioihin, joita jo etusivu minun päässäni alkaa surrata. Haluan mieluummin kulkea kaupungin kaduilla tai metsän siimeksessä, Lapin tuntureilla tai ihan vain tiskata käsin kotini keittiössä ja antaa itseni haaveilla, unemoida ja ideoida. Rakastan sitä, kun kesäyössä ajellaan kauniin maaseudun läpi, kun pelloilla on usvaa ja aurinko on sen lyhyen hetken piilossa. Sitä, kun varpaita alkaa palella, jos sattuu sipsuttelemaan paljain jaloin. Sitä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Lähellä ehkä vain joku rakas ihminen, joku joka tietää, kuinka tärkeä hetki on minulle. Sellainen keneen voi nojata, kun tuntuu siltä ja olla ihan hiljaa – olla vain.Rakastan tarinoita, hauskoja sattumuksia. En ole kertojana aina parhaasta päästä, sillä saatan tarinaa kertoessani joutua melkoisille sivuraiteille ja välillä innostua niin, että kikatan tai itken ja en vain pääse innostukseltani jutussa eteenpäin tai saatan matkan varrella unohtaa koko jutun pointin. Sellainen minä olen.

Täytän ensi keväänä 38. Se lienee jo aikuisen naisen ikä. En tunne olevani niin vanha tai vanha, riippuu mistä mitäkin katsotaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ikä pitäisi jättää sanomatta tai miksi ihmiset kertovat aina täyttävänsä 27. On ihan mielettömän mahtavaa elellä tätä elämää eteenpäin ja mielestäni jokaisessa ikävuodessa on omat aivan huiput juttunsa. Koen myös niin, että naisena tässä mennään niin monessa asiassa vaan paljon parempaan suuntaan, kun ikää tulee lisää.

Kirjoitin jokin aika sitten instagram-kuvaani, että olen äiti, olen nainen, olen Tiina. Olen kaikkea tuota yhtä aikaa, olen kaikkea tuota erikseen. Se, jos mikä on parasta minussa. Elän lasteni kanssa nelistään, heillä kaikilla on isät, isommilla eri kuin nuorimmalla ja he viettävät aikaa säännöllisesti toisissa kodeissaan, rakastavissa perheissä sielläkin. Aika, jonka vietän lasteni kanssa, on usein tietysti hyvin arkista, mutta aika ihanaa aina. Yritämme syödä aina yhdessä, halia ja pussailla joka päivä, piirtää ja askarrella, pelleillä ja hassutella, saunoa ja retkeillä. Haluaisin, että lapsilleni olisin äiti, jolta saa tukea ja joka ei ole liian tosikko, mutta joka on lempeän jämäkkä. Luulen olevani aika lähellä tuota. Sinä aikana, kun lapset ovat poissa luotani, teen asioita joista nautin. Aikoinaan oli vähän opettelemista siinä, että oppi nauttimaan, ettei miettinyt kokoajan tai liikaa sitä, missä lapset milloinkin ovat ja mitä tekevät. Nykyään osaan olla. Nautin suunnattomasti siitä, että voin viettää aikaa ystävieni kanssa. He ovat minulle äärimmäisen tärkeitä, oikeastaan suuri perhe ympärilläni, koska läheisiä sukulaisia minulla ei Oulua etelämmässä ole. Tykkään käydä yksin pyöräilemässä, valvoa pitkään, metsäretkeillä tai lähteä hetken mielijohteesta toiseen kaupunkiin ihan muuten vaan. Olen juhlien järjestelijä ja muutaman kerran vuodessa järjestän aikuisten kemuja ystävilleni, joissa kuunnellaan hyvää musiikkia ja syödään vaikkapa kakkuja ja tehdään drinkkejä ja juodaan olutta. Vartin yli kolme huomataan tanssilattialla, että ei pirskatti, vitsit että on ollu kivaa, kohta tulee jo valomerkki!Haaveilen myös aikuisrakkaudesta ja viime vuosina olen miettinyt sitäkin, että olisi kyllä suuri vääryys, jos mun kaikki hääjärkkäyspotentiaali jäisi käyttämättä omalta kohdalta. Ehkäpä maailmankaikkeus sen mulle järjestää. Tai jos ei, niin ei sitten, näinkin on aivan hyvä, mutta tiedättehän te sen, miten ihanalta rakastuminen ja rakastaminen tuntuu. Sitä minäkin omalle kohdalleni toivoisin.

Hups, lähdin aika kauas tässä tarinoinnissani. Yksi pieni syy, miksi myös halusin tämän postauksen kirjoittaa oli se, kun muistin yhtäkkiä erään vuosien takaisen tekstin, jonka kirjoitin ja jossa pyysin teitä lukijoita kertomaan miten olette aikoinaan tai silloin blogiini päätyneet. Muistan edelleen miten hyvältä kaikki kommenttinne tuntuivat ja kuinka hauskoja tarinoita niiden takaa löytyi. Joten uskaltanen toivoa samaa juttua edelleen tai taas. Kertokaa minulle miten tänne olette päätyneet, nyt tai silloin ja sekin, miksi tänne aina uudelleen päädytte tai mitä kaipaisitte lisää? Olisin kiitollinen vastauksistanne. Ja olen kuulkaa myös kiitollinen jokaiselle kokonaan tämän postauksen lukeneelle, sen verran pitkä tästä nyt vahingossa tuli. Mutta olipa ihanaa kirjoittaa vaan. Kiitos teille ja vaikka ette tätä varmastikaan keskellä yötä lue, niin silti, hyvää yötä ensi yöhön! Pus!