KOLME SYNNYTYSTARINAA JA HILLITÖN VAUVAKUUME

Mulla on vauvakuume. Se nyt ei ole mitään erikoista, mulla on ollut samanlainen tunne ja kaipuu vauvasta teini-iästä asti. Ei mitenkään raastava, mutta sellainen, että olisipa mulla tässä nyt vauva, jota saisin hoitaa ja rakastaa -kuume. Sain ensimmäisen lapseni 27-vuotiaana. Se oli ihanaa, olin niin onnellinen. Melko nuorikin, ensisynnyttäjän keski-ikä taisi tuohon aikaan olla 29-vuotiaan paikkeilla. Toinen lapsi syntyi, kun olin juuri täyttänyt 31. Kolmas lapsi syntyi ollessani 34-vuotias.

Enää ei vauvoja tule. Vauvakuumeesta huolimatta en enää halua enempää lapsia ja kolme lasta on tosi monta jo sekin, niissä riittää kasvatettavaa kyllä. Tuoreehkossa parisuhteessa elellen ja vauvakuumeesta tokaistessani, kun vauvoja näen, saa kyllä toisinaan kuulla, että eikös nyt vielä teille yksi yhteinen, vielä ehtisit!

Sain lapseni noin kolmen ja puolen, neljän, vuoden välein. Siksi se kuume on nyt valloillaan, koska kuopukseni täyttää syksyllä neljä eli hän on juuri sen ikäinen kuin nuorin lapsi on ollut uuden syntyessä. Olen siis synnyttänyt melko tasaisin väliajoin. Tasaista kantoaikaakin kehui neuvolantäti kolmannen lapsen aikoihin, kun jokaista kannoin lähes tasan yhtäkauan, 41-42 viikkoa. Ihan pikkiriikkisen tunnen haikeutta siitä, etten enää koskaan koe raskausvatsaa, ensimmäisiä hentoisia perhosen huitaisuja, potkuja, valtaisaa vatsaa, synnytyksen odottelua, supistuksia, onnentunnetta vastasyntyneestä rinnallani, imetyksen ihanuutta ja oman vauvan tuoksua ja nukkuvaa vauvaa kainalossani. Rakastin olla raskaana ja synnytykseni olivat hyviä kokemuksia ja vauvavuodet ihania. Silti viimeisimmän raskauden aikana ajattelin myös, että se on viimeiseni, joten kaippa mää nautin niistä silloin riittämiin. Aivan varmasti nautin.

Usein synnytystarinoissa on jotain dramaattista tai raskautuminen on ollut vaikeaa tai jotain muuta on tarinan taustalla, mutta ihan tällaisia tylsähkön tavallisiakin tarinoita on. Sellaisiakin tarinoita on ihan hyvä jakaa, eikä siitä, että asiat ovat menneet jollain tapaa ns. helpon kaavan mukaan, tarvitse tuntea häpeää tai että se olisi joltain muulta pois. Ehkä tämän tarinan lohtu voi olla siinä, että se loppumetrien odottelu on niin äärettömän hidasta ja kun lapsi syntyy, niin moni asia muuttuu, mutta se muutoksen hetkikin on aivan tavallinen hetki, joka ajan kuluessa unohtuu. Toisaalta tämä voi olla ihan vaan kertomus kolmesta synnytyksestä.

Kerron nimittäin teille kaikki synnytystarinani, ne kolme. Kaiken mitä minä niistä muistan näin yhdentoista, seitsemän ja neljän vuoden jälkeen. Siinä juuri synnytettyään, minä ainakin ajattelin, että muistan sen hetken aina! Niin ainutlaatuinen, erityinen ja ihana tapahtuma, ei sitä unohda koskaan. Toisaalta, synnytyksiä on niin monta kuin on maailmaan saatettua lastakin, eli tarinoita riittää ja osa ei varmasti unohdukaan. Mutta nämä minun, kerron ne teille nyt. Kovin paljoa en muista.

2007.

Heräsin yöllä 3.13. Tarkistin kellonajan mikron kellosta mennessäni vessaan. Lapsivettä hulahti olohuoneen lattialle kaksi minuuttia myöhemmin. Nyt se vihdoin syntyy, ajattelin. Herätin poikaystävän. Laitoin housuihini kaikki jättimäiset siteet ja kahdet housut päällekkäin. Taksissa laitoin penkille muovipussin mahdollisten lapsivesien falskaamisen takia ja istahdin kyytiin. Kuskilla sammui auto, kun kerroimme että synnyttämään ollaan menossa. Naurettiin.

Sairaalan käytävä oli pitkä, tunsin kuinka lapsivettä valui pitkin reisiä. Seitsemältä alkoivat kunnon supistukset. Olin luullut kokeneeni supistuksia jo aiemmin, mutta vähänpä tiesin. Ne oikeathan olivat ihan karseita! Luulin, että puristan sängyn laitojen metalliputket poikki, niin lujaa puristin.

Synnytyssalissa otin ilokaasua, mutta siitä tuli niin paha olo, että oksensin kaksi pahvista oksennuslaaria täyteen. Naurettiin, että ei enempää ilokaasua. Ponnistaminen tuntui kuin olisi kakannut melonia 26 minuuttia. Radiossa soi Moby. Ulkona paistoi aurinko. Tuli pää, tuli vartalo. Maailman ihanin tyttö oli syntynyt. Olin niin onnellinen.

Ystävä toi sairaalaan tytölleni My Little Ponyn. Työkaverit toivat skumppaa.

2011.

Kuulin surullisen uutisen iltayhdeltätoista. Minua itketti ja se varmaan käynnisti synnytyksen. Nojailin olohuoneen sohvaan, kun supisteli. Soitin sairaalaan, että saako tulla jo? Yhden aikaan kannoimme nukkuvan isosiskon autoon ja veimme ystävän luo jatkamaan unia. Portaat ystävän talon edessä olivat liukkaat, pidin lujasti kiinni kaiteesta, kun nousin ne. Alaspäin tullessa tuli supistuksia ja piti pysähtyä, puristin kaidetta.

Sairaalasta muistan hissimatkan ylös synnytyssaliin. Muistan, että supistusten aikaan huusin sekä saatanaa, että kuolevani. Kumpikaan aihe ei kuulunut muuten sanavarastooni. En ehtinyt saamaan epiduraalia, kun sain jo luvan ponnistaa. Muutamassa minuutissa viiden aikaan aamuyöllä maailman suloisin pieni poika oli rinnallani. Olin niin onnellinen.

Menin suihkuun ja huutelin sieltä lapsen isälle, että paljonko se painaa? 3595, hän vastasi. Eiku tämä lapsi, huusin takaisin. Esikoinen oli painanut syntyessään sen verran. Tämäkin, hän vastasi. Naurettiin.

Vauva käärittiin kapaloon ja minä sain aamiaisen. Ruisleipä, jukurtti ja maito maistuivat älyttömän hyvälle. Istuin sängyn laidalla ja söin aamiaista. Olin kahden lapsen äiti.

Seuraavana päivänä isosisko tuli katsomaan pikkuveljeään. Kuinka hän olikaan yhdessä yössä kasvanut niin paljon, jättiläiseksi! Olin niin onnellinen.

2014.

Isommat lapset olivat isällään, huomenna olisi käynnistysaika puoliltapäivin. Heräsin yöllä supistuksiin. Soitin sairaalaan, käskivät pysymään vielä kotona. Kerroin, että olen kotona yksin, etten oikein uskalla jäädä enää, joten pyysivät tulemaan. Taksikuski ei meinannut saada tilataksin ovea kiinni, kun kerroin, että menen synnyttämään. Kerroin myös, etten synnytä autoon. Naurettiin.

Ystävä tuli sairaalaan viiden aikaan aamuyöllä tunti minun jälkeeni. Juteltiin niitä näitä supistusten välissä, istuin keinutuolissa. Aina oli joku hyvä juttu meneillään, joka keskeytyi supistuksesta. Seuraava juttu olikin aivan jotain muuta.

Ystävä paineli alaselkääni ja piti minua kädestä kiinni. Puristin häntä supistusten aikaan niin, että hänen käsiinsä jäi jäljet. Naurettiin. Sain epiduraalin. Seurasimme ruudulta supistuksia, jotka eivät enää tuntuneet. Olin onnellinen, että juuri ystäväni oli siinä. Hän tiesi miltä minusta tuntuu ja osasi painaa oikeista kohdista ja olla.

Kahdeksalta maanantaiaamuna parilla ponnistuksella pieni poika syntyi. Itkimme ystävän kanssa yhdessä. Vauvan isä tuli paikalle juuri sopivasti ja pääsi pesemään vauvan. Hänestä tuli isä. Sain vauvan rinnalleni ja pikkuinen löysi heti tissin ja alkoi imemään. Olin niin onnellinen, olin kolmen lapsen äiti.

Siinä kaikki mitä muistan. Muistan kivun, muistan onnen, muistan kellonajat ja syntymäpainot, muistan musiikin, ikkunan sijainnin synnytyssalissa, muistan naurun. Varmaan juuri ne asiat, joiden takia se vauvakuume on taas vähän valloillaan. Niin kai sen kuuluu mennä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain kokea nuo raskaudet, että kaikki meni hyvin ja että saan olla äiti noille kolmelle kultakimpaleelle. Haastavistakin elämäntilanteista huolimatta olo oli ainakin jälkeenpäin muisteltuna aina ihan hyvä. Että aivan kuten kaikki muukin, synnytystarinatkin lyhenevät ja muistetut asiat vähenevät, kun vuosia kuluu. Synnytys ainutlaatuisuudessaan on aivan yhtä tavallinen päivä, kuin kaikki muutkin. Se synnytetty ihminen muuttuikin siksi tärkeimmäksi asiaksi!

Kuvat otti synnytyksessä mukana ollut ystäväni vuonna 2014.