AINA KUVIA SIITÄ SAMASTA TAULUSEINÄSTÄ
Mutta kun minä vaan niin tykkään tauluseinästä! Se on paikka, jonka sisältö taitaa muuttua vuodenaikojen mukaan. Sitä seinää kotonani katselen eniten. Sängystäni on näkymä tauluseinään ja se on ensimmäinen paikka, jonne katse kohdistuu kun tulee kotiin ja astuu pari askelta eteiseen. Toisinaan tulee uusia juttuja, joita haluan seinälle laittaa ja sekös sitten myllää koko kokonaisuuden uusiksi. Eikä se tietenkään haittaa mitään. Muutos on aina piristävää.
Selailin yhtenä päivänä muutaman viime vuoden aikaisia paperivalokuvia ja sielläkin oli muutama kuva teetettynä, joissa tauluseinä vilahti. Mietin, että olisi oikeasti aina hauskaa koota ihan oikeista entivanhaisista paperikuvista albumi, joka sisältäisi ihan vain sisustuskuvia kotoa. Sen lisäksi, että nykyään teetetään kuvia harvemmin (jos koskaan), niin sitäkin vähemmän ainakaan minä teetän kuvia joissa ei ole ihmisiä tai jotan megahienoja maisemia. Toisinaan otan sentään kuvia kotoa (blogiin nyt ainakin), mutta varmasti moni ihminen ei kuvaa kotiaan koskaan, se vain on siinä tavallaan liian lähellä, ainakaan kuvattavasti asti.
Koti on silti se paikka, jonne useimmiten kaipaa eniten, jos jossain muualla on. Joskus iskee kaipuu lapsuudenkoteihin, siihen tunnelmaan ja paikkaan ja niiden ihmisten luo, mutta kun tarkasti miettii ei välttämättä muistakaan oikein muuta kuin sen ruskean nahkasohvan pinnan ja ne napit sohvatyynyissä ja sen miltä tuntui työntää jalka sohvatyynyjen väliin. Ne ovat toki ihan äärettömän tärkeitä, ihmeellisen tarkkoja ja kauniita muistoja, mutta on hauskaa silti nähdä kuvista, että millainen ajankuva niissä näkyy, millainen kokonaisuus on. Sohvan edessä on värikäs, suuri matto ja seinällä äidin maalaamia tauluja, joista yksi on soikea, muut kulmikkaita. Pöydällä on suuri, raskas lasinen hedelmävati, jossa appelsiineja. Silloin olisi ihana katsoa kuvaa, jossa tuo lapsuudenkotimaisema olisi. Itseasiassa nyt kun mietin, niin kaikista kivoin olisi katsoa useimpia lapsuuskuvia niin, että olisi se kuva, jossa koko perhe istuu siinä sohvalla ja sen parina kuva samasta paikasta vaikkapa hetki ennen tai jälkeen kuvanoton. Sellaisena kuin se hetki on ollut.
Mahtavaa tässä vähän polveilevassa ajatuksenjuoksussa on se, että minähän voisin alkaa ottaa sellaisia kuvapareja. Tai ainakin voisin toisinaan kuvata sinne satojen ja tuhansien digikuvien sekaan otoksia myös kotoa ja jos vielä siitä askel eteenpäin, niin voisin teettää niitä paperillekin ja liimailla albumiin. Ihan vaikka itseäni varten, että mummuna sitten voisin muistella, että vielä vuonna 2018 kuvia edelleen pystyi teettämään paperiversioiksi ja olimpas minä kaikesta elämän ruuhkasta huolimatta ollut reipas liimatessani ne ihan kirjaksi asti.
Tässä kuvia syyskuulta vuodelta 2018. Kodistamme, jossa elelee viidesluokkalainen, ekaluokkalainen, pian nelivuotias ja minä. Toisinaan kylässä käy Minni-koira ja yksi mies, joskus kaksi ihanaa tyttöäkin. Tauluseinän alla sohvalla rötköttää usein vähintäänkin lapset, jotka taitavat olla aivan onnellisia kahden kodin lapsia.
Tätä tekstiä kirjoittaessa alkoi soittolistalta kuulua Aksulin NYT! ja siinä niin tähän sopivasti lauletaan, että kaikki menee niin kuin ennen niin kuin nyt, nyt se on!
Alunperin mun piti kertoa, että miten hauskaa oli, kun yhtenä iltana iltasatua lukiessa keksin, milliasen taulun tuohon suurimpaan kehykseen teen ja laitan sen sitten tauluseinälle aitiopaikalle. Tulin lasten nukahdettua olohuoneeseen, aloin selailemaan lehtiä löytääkseni palan oikean väristä sinistä paperia, koska mulla ei ollut juuri sitä sävyä kartongeissa ja ajattelin lehdestä jostain löytyvän. Lehtiä katsellessa vastaan tulikin huippuhieno piirustus Damon Albarnista, kissanpennusta ja mieletön kaktusjuliste. Otin heti ne talteen! Vieressä lojuneet eriväriset kartongit, liukuvärjätty sateenkaaren värinen lahjapaperi ja marmoroitu paperiarkki, kaikki ne yhdessä saivat mut siinä melkein keskiyöllä toteuttamaan taulun. Tyystin erilaisen kuin mitä olin hetkeä aiemmin suunnittellut siellä iltasatuhetkessä. Vähän hupsun, mutta just siksi musta niin hienon!
Lisäki piti kertoa, että ylärivin Boyz of -taulu on itseasiassa pala Bättre Folkin turva-aidan pressua. Siinä oli Lauri Ahtisen maalaama teos, josta festareiden päätyttyä sai leikata ja repiä itselleen palan. Mulla oli pala siitä kohdasta jossa luki teoksen nimi: BOYZ OF SUMMER, nyt mulla on seinällä Boys of. Taisinkin sitä hehkuttaa jo kesällä kyllä. Niiden juttujen lisäksi olisin halunnut vielä hehkuttaa meidän parin vuoden takaista Kakkua ja viinaa -yhteistiadeteosta. Mutta emmää sitten, ajatus karkasi ja kerroinkin jotain muuta. Oikein ihanaa torstaita teille, yritetään pitää ajatukset kasassa!
