ROADTRIP - OSA 2, SENJALTA LOFOOTEILLE JA RAMBERGIN HUIPULLE

Matka jatkuu. Tätä tekstiä kirjoittaessa tuntuu, että haluaisi koko ajan vaan jättää kirjoittamista edemmäs, tavallaan kuin säästellen ja samaan aikaan haluaisi purskauttaa kaiken ulos. Siispä kirjoittelen nautiskellen.

Menimme päivistä sekaisin jo heti alkumatkasta, joten en oikein osaa tässäkään sanoa mistä päivästä on kysymys, eikä sillä tarinan kannalta ole edes mitään väliä. Jäimme kuitenkin edellisessä postauksessa siihen, kun nukahdimme makoisille yöunille Ersfjordin rannalla.

Sinä yönä kyllä nukutti hyvin, mutta myös satoi. Niin kovaa, että kuulimme kuinka naapuriteltoissakin herättiin ja puhuttiin. Silti peiton alla oli ihana olla ja uni vei pian uudestaan.

Seuraavaksi päiväksi kaavailimme ajopäivää, jotta pääsisimme pian Lofooteille. Tavallaan se oli hyvä päätös, koska keli oli hyvä, mutta toisaalta, koska keli oli hyvä, jälkikäteen ajateltuna oltaisiin me voitu viettää se myös Senjalla. Emme siis tässä vaiheessa vielä tienneet, että kelit tulevat vähän ankeutumaan. Seurasimme säätiedotuksia monta kertaa päivässä ja eri paikkakunnille, mutta koska ollaan tuollaisessa sijainnissa ja ympärillä on meri ja vuoria, ei niihin ennustuksiin kovin kauhesti voi luottaa.

Lähdimme ajelemaan rauhallisen aamun jälkeen (nukuimme pitkään joka aamu ja söimme pitkän kaavan mukaan ne pussipuurot ja herkkuleipämme ja teet ja hedelmäsiivut - aah, miten ihanalle kaikki maistuikaan siinä teltan reunalla istuskellen), mikä tarkoitti meillä lähes poikkeuksetta noin puolen päivän aikaan. Nopeusrajoitukset ovat melko pieniä mutkaisilla ja pienillä teillä, joten eteneminen Norjassa on hidasta. Mua sellainen ei haittaa ollenkaan, rakastan itse matkaamista, en sitä, että kohteessa pitää olla mahdollisimman nopeasti. Eikä meillä edes mitään varsinaisia kohteita ollutkaan. Oli siis oikein hyvä, että päivä oli kaunis, Senja näytti niin upealta!

Pysähdyttiin ajellessamme ostamaan noutoruokaa eräältä kylältä ja etsimme paikkaa minne pysähtyä sitä syömään, eikä sopivaa meinannut heti löytyä, mutta ai että mihin sitten sitten pysähdyttiin. Vuorten keskelle vuoristopuron varteen. On ällistyttävää se veden voima ja kirkkaus. Valtavien vuorten keskellä virtaa niin turkooseja vesiä. Ihan käsittämättömän kaunista.

Jonkun mutkikkaan tien varrelta bongattiin myös upea vuoristojärvi, jonka rannoille mentiin happihyppelemään ja ihastelemaan. Mietin siinä sitten, että tekis mieli mennä uimaan, mutta että jaksaisko sitä. No, siihenhän, että jos tekee mieli, on vain yksi vastaus. Silloin pitää mennä! Ja niin menin. Hyvin ihanan vilpakka uintireissu!

Päivän ajeltuamme piti löytää majoitus. Oltiin jo Lofoottien puolella ja kello alkoi olla sen verran paljon, että päätettiin jossain hetkessä vaan, että no seuraava camping olkoon se minne mennään. Ja silloinhan sitä tehdään niin. Oli kyltti ja me käännyttiin. Siinä sitten odottelin autossa, kun hellu meni kyselemään, että mahtuuko ja maksamaan koko lystin (yöt leirintäalueilla, joilla oltiin, oli 200-250 kruunua (eli noin 20-25 e) per teltta yhdestä yöstä). Katsoin vähän ihmeissäni, kun siinä käveleskeli nainen seitsemän (7!) koiransa kanssa kuin joku hahmo elokuvasta. No, hellu palasi autolle ja lähdettiin etsimään sopivaa paikkaa teltalle, kun katse harhaili ympäriinsä ja kulmakarvat alkoivat nousta ylöspäin... Miten täällä on näin helveissönisti koiria?! Jokaisen asuntoauton ja -vaunun ja mökin edustalla oli aitaus ja koiria ulkoiluttavia koiraihmisiä kaikkialla. Itsehän en ole juurikaan koiraihminen (yhtään siis), niin olin vähän, että öööh mihin me on tultu, mutta pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että tulevana viikonloppuna olisi viereisellä kylällä koiranäyttely. Siksi siis paikalla oli noin sata koiraa meidän lisäksemme.

Sandslettan leirintäalue oli muuten aivan mainio (eivätkä ne koiratkaan siinä oikeasti mitään haitanneet) ja siellä oli mahdollisuus lähteä vesille. Oli monta vaihtoehtoa ja me tietysti valittiin polkuvene! Keltaisella oikein kolistelevalla polkuveneellä seilailtiin rantavedessä ja ihmeteltiin meressä valtavaa määrää meduusoja. Aika ihana ilta. Silloinkin kun istuttiin nurmikentällä teltan edustalla ja katettiin meille kaitaliinalle retkimuona-annokset.

Meillä oli mukana ruokahuoltona kaksi muovilaatikkoa, joissa ruokaa (ja kauppareissuilla aina ostettiin jotain lisää) ja matkajääkaappi, joka sai virtaa aina auton ollessa käynnissä eli pysyi viileänä automatkojen ajan. Siinä pysyi hyvin vilpakkana juustot ja voit ja jugurtit. Reissumme aikana ei ollut kovia helteitä, vaan sää ja auto pysyi koko ajan sopivan viileänä, niin siksikään ei ollut huolta. Söimme paljon erilaisia reissuruokia, joihin lisätään vain kiehuva vesi eli päästään todella helpolla. Kaitaliinalle katettuna kukkakuviolliset lautaset ja lempimukit tekevät jo paljon ruokailuhetkeen, lähes mikä vaan maistuu hyvälle.

Sandsletta sai sateisen päivän aamuna jäädä heti syötyämme siellä makoisan aamiaisen valmiista pöydästä. Olin viestitellyt reissun aikana monta kertaa Äidin puheenvuoro -Inarin kanssa ja nyt meillä sattui reitit niin yksiin, että ajelimme moikkaamaan heitä eräälle leirintäalueelle. Oli hauska nähdä ja käydä kylässä asuntoautossa juomassa teet ja vaihtamassa kuulumiset ja kyselemässä vinkkejä.

Sieltä taidettiinkin saada idea, että seuraavaksi ajellaan Unstadin surffirannalle. Satoi vettä, oli harmaata ja rannalla oli paljon surffareita isoissa aalloissa, näky oli mielettömän kaunis. Löydettiin kiva paikka teltalle rannalta ja saatiin se pystytettyä pienessä tihkusateessa. Hetken aikaa köllöteltyämme teltassa päätettiin lähteä kävelemään rannalle, otetaan vaan autosta ensin sadetakit. Ennen kuin ehdin edes avaamaan auton ovea ottaakseni takin, aloin kuvaamaan nopeasti liikkuvia pilviä vuorten välissä. Sitähän sanotaan ja asia on niin, että tuollaisessa paikassa, jossa on vuoria, meri ja Golf-virtakin, säätilat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. No niin kävi nytkin. Sen pienen kuvaushetken aikana pilvet kuin mylvivät taivaalla, möyrivät kahdesta suunnasta toistensa päälle ja kohti meitä. Alkoi tuulemaan kauheasti ja yhtäkkiä oli aivan myrsky. Sadetakit jäivät autoon ja me vaan yritimme keksiä ratkaisun rikkonaiseen teltan oviaukon vetoketjuun (pyykkipojat ja isot kivet telttakankaan reunan päälle) ja sitten aivan märkinä telttaan suojaan. Myöhään illalla sade kuitenkin heltyi ja päästiin seikkailemaan Unstadin rantakivikoille.

Oltiin otettu reissun aikana jo useita kolmen sekunnin pariskuntaselfieitä ja tuossakin hetkessä sellaista otettiin, kun yhtäkkiä Miki huudahti mulle jotain ja tajusin, että ihan mun vierestä kulkee iso joukkio minkkejä ja ne vähän jopa ääntelehtivät mulle vihoissansa! Se mikä on jäänyt elämässä minkeistä mieleen, oli se, että sehän on petoeläin ja säikähdin ihan hirveästi. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että siellä rannoilla voi minkkejä kohdata!

Yölläkin myrskysi ja meno oli melko hurjakin, kun tuuli oli tosi kova ja kupoliteltan muoto muuttui tuulessa välillä lähinnä hain evän muodoksi. Siinä hetkessä taidettiin keksiä tai ennemmin ehkä päättää, että tämä olkoon viimeinen matkamme yhdessä vanhan teltan kanssa. Mulla ei ollut käynyt itseasiassa mielessäkään kovat myrskyt, että sellaisia saattaisi tulla vastaan ja etteikö telttamme olisi meille riittävä. Aiemmin pikkuinen tuuli tai sade ei ole päässyt teltan sisään niin vakavasti, etteikö oltais pärjätty.

Unstad oli suloinen surffareineen ja oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin, mutta myrskyisä sää ja sade veivät meidät automatkailun puoleen ja matka sai jatkua, sillä kaivattiin vähän jo lämmintä suihkua. Ja vuorta minne kiivetä. Aikaisemmin neuletakkipostauksessa mainitsinkin että monia Twin-sarjan kohtauksia on kuvattu täällä. Huokaillen ajeltiin pitkin Vestvågøyn teitä ja ihasteltiin maisemia.

Päädyttiin Leknesiin, joka on Lofoottien toiseksi suurin asutuskeskus. Bongasin sieltä heti lankakaupan, josta kävin hakemassa vähän lisälankaa. Matkalla olin jo saanut valmiiksi kreisin villatakin ja kirjoneulesukat ja tarvitsin jotain uutta neulottavaa. En koskaan aiemmin ollut ollut näin innostunut matkaneulonnasta kuin tällä reissulla. Selkeästi tarvitsen kunnolla ajotunteja tai siis kyydissäistumistunteja, jotta pääsen kunnolla vauhtiin. Lankakauppavisiitin jälkeen matka sai jatkua kohti Rambergia.

Nyt, kun muistelen matkaamme, tuntuu niin hassulta ettei me oikeasti mitään suunniteltu etukäteen kovin pitkälle. Sillä kun äskenkin katselin kartasta reittejä joita ajeltiin, näin jo mielessäni itseni SUUNNITTELEMASSA ens Lofootti-matkaa ja että minne kaikkialle sitten mennään, kun vähän jo tiedetään jotain. Ainakin aion listata etukäteen vuoret, minne haluan kiivetä, kirjata ylös salaiset poukamat joista tutut kertovat ja katsella ehkä leirintäalueita etukäteen. Nyt tiedän jo niin paljon muutenkin, niin kuin vaikkapa, että leiriytyminen on sallittua ja mahdollista melkein missä vaan asutuksen ulkopuolella (kieltokylttejä taisin nähdä koko matkan aikana yhden) ja että vessaan kyllä pääsee (puskapissasin muistaakseni vain kerran) ja että niitä suunnitelmia voi joka tapauksessa sitten muokata.

Rambergissa päädyimme jälleen lennosta bongattulle leirintäalueelle Lofoten Beach Campille. Oli vasta alkuiltapäivä, joten saatiin helposti melko väljältä leirintäalueelta valittua meille ihana paikka rannalta. Pystytettiin taas teltta ja syötiin ja katsottiin kartalta, että siinä ihan seuraavan vuonon reunamilla olisi hyvä vuori minne kiivetä. Ramberg, 696 metriä.

Nyt vähän jo tiesi millainen nousu mahdollisesti edessä olisi, mutta silti, en olisi kyllä uskonut, että se sellainen oli mitä oli. Nousun voisi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen oli hyvin jyrkkä, porrasmainen polku, jonka reunamilla kasvoi kukkasia ja varpuja. Edessämme lähti nousemaan perhe, joka noin puolessa välissä jyrkkää alkunousua palasi jo takaisin. Tiukka nousu kuitenkin palkitsi, sillä sen noustua oli edessä jo huikea näköalapaikka, josta näkyi kauniisti vuonolle ja kylälle ja turkoosi ranta ja jalkapallokenttä jossain kaukana alhaalla.

Aiottiin kuitenkin jatkaa ylös saakka ja kelikin oli kaunis. Ihana, heinäkuinen ilta. Oltiin kyllä siis niin onnessamme kuin ihminen voi olla. Rakkaan kanssa matkalla kaksin ja niin korkealta katsoessa tuntui välillä kuin oltaisiin aivan me kaksi vain koko maailmassa. Ja sydän meinasi jatkuvasti pakahtua kaikesta siitä kauneudesta. Nousun seuraava osuus oli kaunis ja kulki osittain pitkiä pätkiä sivuttaissuunnassa eli nousu tuntui välillä todella helpolta. Sen pätkänkin kruunasi mieletön "näköalapaikka" eli sellainen kreisien instagram-ihmisten hullunrohkea kuvauspaikka, jossa kiivetään jonkun hankalan pätkän päähän polkua pitkin, jonka molemmilla puolilla on ainoastaan jyrkkä pudotus alas ja polun päässä teräväkärkinen kallion nokare. Tämä paikka ei ollut sellainen, että hurjan kuvan saisi turvallisestikin vähän kuvakulmaa tarkasti vaan viilaten, vaan tää paikka oli niin hurja, että itse ainoastaan konttasin reittiä vähän matkaa ja otettiin kuvat siinä.

Viimeinen nousu olikin sitten se hulluin. Suurimmaksi osaksi pelkkää kivikkoa ja siellä seassa kulki polku, jonka saattoi välillä hädin tuskin tunnistaa hieman ruskistuneista kivistä. Välillä taas sitä vaan valitsi helpoimman näköisen kohdan ja huomasi yhtäkkiä olevansa jyrkässä kivikossa jossain satojen metrien korkeudella, jossa jokainen kivi, jolle astun, liikkuu ja mielessä käy vaan, että mitä jos just se kivi lähteekin vyörymään ja koko vuorenhuippu murenee alta ja minä siinä mukana. Mä en koe olevani juuri ollenkaan korkean paikan kammoinen, mutta tässäkin juuri nuo omat ajatukset asiasta, joka tuskin tulisi tapahtumaan, sai mut säikähtämään niin paljon, että huipun jo näkyessä taisin sanoa hellulle, että mitä jos käännytään jo tästä alas. Onneksi ei kuitenkaan käännytty, vaan löydettiin "polku" ja nousu jatkui. Huippu oli upea! Välillä pilvi ympäröi meidät ja olimme keskellä pilveä, valkoisessa hunnussa. Hetken päästä pilvi oli jo ohittanut meidät ja hieman kauempana näkyi kun pilvi sulavasti ylitti huippua. Pussattiin huipulla (jonne ei muuten sen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ollut näkynyt nousevan ketään muita eikä vastaan tullut yhtäkään ihmistä) ja päätettiin syödä eväät vasta vähän alempana kun polvet vähän tutisivat ja kauhistutti se jyrkkä alamäki, koska oli edelleen Seglan jäljiltä ihan järkyttävän kipeät reidet. Kaikki kivut ja väsymys kuitenkin unohtui, kun tuli se keskikolmannes ja pääsi juoksemaan polkua pitkin. Se oli niin i h a n a a! Tunsin olevani Pieni talo preerialla -sarjan Laura hyppelehtimässä siellä, vaikka olenkin neljäkymmentävuotias Tiina-perheenäiti rakkauslomalla Lofooteilla.

Saavuttiin uuvuksissamme takaisin leirintäalueelle juuri parahiksi kohtaamaan kaunis, upea, ihana ja mieletön auringonlasku. Iltapala rantahietikolla ja tuulinen yö. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Tähän päättyy toinen osa roadtrip-kertomusta. <3

ps. Instagramissa kohokohdista löydät koko reissun jaettuna kuuteen (6!) eri kokonaisuuteen, jos haluat oikein kunnolla stoorityyliin nähdä miltä reissussamme näytti.