HEINÄKUINEN ROADTRIP RUOTSIN LÄPI ETELÄ-NORJAAN

https://soundcloud.com/tiina-arponen/roadtrip-muita-ihania?ref=clipboard&p=i&c=1&si=FAF0FB5F978F4755B665033C465CA33D&utm_source=clipboard&utm_medium=text&utm_campaign=social_sharing&fbclid=IwAR2QHOHgyg790taUlovRPI2rRiT_k2OQn_HmAMpiEvTlT4kY6kD2cfHcNM8

Tämän postauksen voit myös halutessasi kuunnella

.

Olin sunnuntaina tullut tyttöjen roadtripiltä. Oltiin sovittu Mikin kanssa, että lähdetään yhteisen lomaviikon viettoon siitä samantien. Ei oltu päästy mihinkään tarkkaan yhteisymmärrykseen mitä haluttaisiin tehdä, ajatuksissa oli ollut kesäteatterikierros pitkin maakuntia, Norjan pohjoisin ranta, fatbikeajelua Lapissa, rento viikkoa Mustikkalassa... Mutta ei siis mitään tarkkaa suunnitelmaa ennen iltaa, kun odottelin kotona Mustikkalasta saapuvaa hellua. Keksin, että no, lähdetään aamutuimaan ajelemaan kohti pohjoista, ensimmäisenä etappina vaikka Hossa, jossa voitaisiin ajella maastossa pyörillä. Kuitenkin kävi sitten niin, että hiljakseen mielessäni ollut kreisimpi ajatus tulla tupsahti huulien välistä illalla yhdentoista aikaan ja ehdotin, läpällä (!!), että mitä jos otetaankin aamulla laiva Ruotsiin (olin varmuuden vuoksi katsonut, että aamulla olisi tilaa kyllä autolle ja meille) ja ajetaan sen läpi eteläisempään Norjaan. Että ei tarvi ihan sinne pohjoiseen Suomen läpi jyrryyttää. Heittoni meni läpi ja Miki oli ihan tosissaan, että todellakin, sinne mennään.

Siispä varaussivusto auki, kello soimaan viideksi ja matkaan. Nyt lähdetään roadtripille! Tässä vaiheessa reissun jälkeen taas haluan muistuttaa itseäni, että ens kerralla voisit kuitenkin vähän suunnitella. Vaikka ilman suunnitelmia onkin ihanaa, mutta kaksi ensimmäistä päivää meni pienoisen migreenin kourissa ja se saattoi johtua siitä, että mitään suunnitelmaa ei ollut. Kuka tietää, mutta varmuuden varalta sinä tulevaisuuden minä: planeeraa vähän ja älä mene hotelliin, jos haluat telttailla! 

Matkamme alkoi Helsingistä Turkuun ja siitä upealla Viking Glorylla auton kanssa Tukholmaan. Aamiainen laivalla oli aivan super, eikä haitannut edes valtaisa ihmismäärä. Otettiin myös hytti, vaikka olikin päivälaiva. Saatiin nukuttua makoisat päiväunet ja melkein pelattiin korttia lomatunnelmissamme, mutta ei kuitenkaan - kortit jäivät autoon. Katsellessamme jazzbändiä (oli hyvä!) sain idean: mitäs jos ajeltaisiin Örebron kautta ja käytäisiin katsomassa sitä lapsuuteni kotia, jossa asuttiin mun ikävuodet 1-4 ja missä pikkuveljeni syntyi. Pelkkä ajatus siitä, että saattaisin päästä käymään sillä pihalla, jossa kasvoi myrkkymarjapensaita ja jota ajelin punaisella BMX:llä ympäri parhaan kaverini Jarin kanssa sai mut liikuttumaan. Että näkisin sen ison pihan ja vieressä ehkä kioskin, jolta kävin ostamassa söpöjä lyijykyniä. Postin, josta haettiin Piia-nukke, joka oltiin tilattu katalogista ja jonka paketin avaamista en malttanut odottaa kotiin asti, vaan paketti aukaistiin postissa. Siinä sitten itkuun purskahtaneena selitin Mikille suunnitelmaani ja niin me päätettiin lähteä laivalta kohti Örebrota. Otetiin hotelli ja aamulla sitten kohti lapsuusmaisemia! 

Aamu valkeni ihanan aurinkoisesti ja ajeltiin muutaman kymmenen kilometrin päähän. Yritin tutkailla ja katsella kulmia, että muistanko jotain. Ei mitään tuttua maisemaa ennen kotikatua. Edellinen kerta siellä oli tosiaan syksyllä -84, kun muuttokuorma lähti kohti Suomea. Ja varmasti moni muisto on valokuvienkin pohjalla, mutta kyllä mulla selkeitä valokuvattomiakin muistikuvia on. Siellähän ne talot edelleen olivat. Piha oli paljon pienempi kuin nelivuotiaan silmin, jännä! Takapihan laaksomainen maisema oli muuttunut nurmikentäksi, mutta kaikki oli tosi nättiä. Postilaatikoista yritin bongailla suomenkielisiä sukunimiä, koska mulla oli muistikuva, että ruotsinsuomalaisia asui alueella nelisenkymmentä vuotta sitten enemmänkin. Otettiin kuvia pihassa, ketään ihmisiä ei näkynyt. Ja se posti! Siinä kohdalla oli nyt kauppa ja tsadaa, välimatkaa oli ehkä 100 metriä kotitaloon. Voi sitä pikku-Tiinaa, joka on niin halunnut nukkensa leikkiin mukaan. Oli niin mukava käydä katselemassa paikkaa. Äitikin olis ollu kiva saada sinne, mutta ensi kerralla sitten!

Lapsuusmuisteloista lähdettiin ajelemaan kohti Norjaa. Navigaattori ohjasi pienempiä teitä pitkin kohti Norjan rajaa, mikä oli aivan kivaa, koska Ruotsissa kieltämättä aina tulee ajeltua vaan isommilla teillä. Pysähdyttiin sievään pieneen kylään ihastelemaan kirkkoa, hautausmaata ja syömään lounasta. Vähän ennen Norjan rajaa pysähdyttiin museoon, jossa teemana oli suomensukuisten kaskenpolttajien muutto aluelle aikoinaan vuosikymmeniä sitten. Mentiin toki kiertämään museo ja opittiin paljon uutta. 

Ensimmäinen kohteemme Norjan puolella oli Lillehammer, joka päätyi kohteeksi tasan siitä syystä, että osasin joskus aikoinaan tosi monta vuosikymmentä olympiakaupunkeja (ja myös Miss Suomet osasin) (harmi, että olen unohtanut nämä triviaalit tiedot). Lillehammer 1994 ja kiivettiin tietysti mäkihyppytorniin portaita pitkin, kun kerta siellä asti oltiin. Lähes 1000 porrasta kylmiltään oli ihan hyvä iltatreeni, vaikken sellaisia harrastakaan. Sitä en sitten tiennytkään, että Lillehammerissa on asukkaita vain 28 000, mutta nyt tiietään se kaikki, te lukijatkin. 

Yövyimme hotellissa ja matkamme jatkui aamusta kohti tuntematonta. Tässä vaiheessa vielä oli pienenä suunnitelmana ajaa Trondheimia kohti ja siitä Ruotsin puolelle ja Haaparannan kautta Suomeen, kunnes… Keksinkin, että ei, me mennään Geirangeriin! Oltiin tykätty siitä katastrofielokuvastakin, jossa koko kylä jää jättimäisen tsunamin alle, kun vuoresta tipahtaa suuri palanen vuonoon ja aiheuttaa jättiaallon. Elokuvan tarina ei ole tuulesta temmattu, vaan tuo on aivan aito uhka, mutta tilannetta toki tarkkaillaan jatkuvasti ja mitä luultavimmin evakuiointi ehdittäisiin tehdä. Siispä Volvon kuono kohti vuonoja. Valittiin reittimme Åldesnasin kautta eli melkein nähtäisiin avomeri ja ajatuksenamme oli ajaa Trollstigen! Se on serpentiinitie ja yksi Norjan suosituimmista nähtävyyksistä ja sellainen kohde, jollaisessa ei oltu aiemmin käyty. Ja oli kyllä upea tie, vaikka meille sattuikin kirkastaivaisen päivän jälkeen vähän sumuisa ja sateinen ilta sitä ajellessa. 

Trollstigenin mutkaisilta teiltä, joita minä pelotta rakastin ja Miki kuskina ja korkean paikan kammoisena jännitti, päästiin perille Geirangeriin. Siellä todentotta oli turistinähtävyys-fiilis, emme todellakaan olleet ainoita matkaajia, vaan kylä kuhisi risteilyalusmatkaajia, roadtrippaajia matkailuautoineen sekä telttailijoita ja hotellimatkaajia. Oltiin katsottu valmiiksi leirintäalue minne mentäisiin, mutta portilla oli isolla FULL-lappu. Samoin oli toisella ja kolmannellakin campingilla ja vasta neljäs otti meidät vastaan. Se olikin kauhukuvien perusteella kiva vaihtoehto, sillä sijaitsi vähän korkeammalla eikä ihan vuoron rannoilla. Pystytimme teltan melko lähelle isohkoa vesiputousta, joka jylisi kovaan ääneen. Mietittiin, saakohan sitä unta niin kovassa metelissä ja muistin myös lukeneeni leirinnän arvosteluista, että meteli oli joitakin matkaajia häirinnyt. Mutta mitä vielä, kunnon luonnon jylinäänhän oli ihana nukahtaa ja ei tarvinnut kuunnella muiden matkaajien ääniä illalla eikä varsinkaan yöllä. Myöhemmin muilla leirintäalueilla oikein kaipasi sitä vesiputousta, kun yön hiljaisuudessa viiden aikaan heräsin (minäkin, supernukkuja!) siihen kun joku juoksee oikein tömistellen huoltorakennukselle ja takaisin.

Miki toi campingin respasta pienen flyerin, mainoksen Via Ferrata Geirangerista. Ooh, katselin sitä innolla, tyyppejä valjaissaan kiipeämässä ja ziplinettämässä ihan siinä meidän vieressä. Tuonne me mennään, oikeastaan vain todeten Mikille. Maksoi mitä maksoi, mutta kiipeilypuistot ovat kivoja ja tänne tuskin tullaan toiste. Tein netissä varauksen ja hilirimpisis vaan, 160 euroa kilahti tililtä. Olispa hyvä, ajattelin mielessäni!

Ja tuota tuota, olihan se! Seuraavana aamuna käveltiin tien vartta noin 50 metriä ja oltiin perillä kiipeilypaikassa. Valjaat ylle, kypärät päähän ja pienen briiffin jälkeen opastus, että tuonnepäin lähdette ja siitä sitten menoksi. Ei meinattu heti löytää oikeaa polkua reitin alkuun, mutta ihmetellen ja todeten, että kyllä se tämä on, lähdimme matkaan. Lukot tiukasti vaijereissa kiinni soljuin ensimmäisen mutkan luo ja olin, että wooouuuuu, tuuppa Miki kattomaan!!!! Rata, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, reitti ennemminkin (koska tämä ei ollut varsinainen ”kiipeilypuisto”) kulki pienen puron ja VESIPUTOUSTEN YLLÄ! Olin niiiiiiin fiiliksissä, kaiken rahan arvoista jo ennenkuin oltiin metriäkään enempää menty eteenpäin. 

Reitti oli upea, ei mun makuun kovin vaikea tai kauhean haastava, mutta vaikuttava sen sijaan kyllä! Olin monta kertaa niin onnellinen, että sain kokea sen hetken just siinä. Naurattikin kovasti, kun tsemppasin oikeasti korkeita paikkoja jännäävää Mikiä, joka hienosti tuli mun kanssa koko radan. Alun jälkeen oli kyllä mahdollisuus jättää reitti kesken, mutta en tiiä vaikuttivatko mun sanat ”voit toki jättää kesken, mutta saattaa olla, että saat kuulla siitä” vai mikä, mutta loppuun asti hän mun kanssa reitin meni. Mun lempiosuus oli kiipeilyt, vaikka vaijeriliu´uissakin on oma viehätyksensä. Mä vaan ehkä liikaa mietin heti alussa sitä, että miten pysähtyminen ja se koko reitti on vaan lopun odotusta. Olin valtavan onnellinen ja mielissäni koko ajan, joka sekunnin. Reelsin kiipeilystä löydät täältä.

Matkamme jatkui Geirangerista kohti Dalsnibbaa, korkealle näköalapaikalle. Seurattiin oikeastaan vain muuta liikennettä ja keksittiin tämäkin kohde ns. lennosta tai oikeastaan tien päältä. Ylös asti ajamisesta piti myös maksaa, mutta just meidän kohdalla tuli joku maksuliikennehäikkä ja muutama auto pääsi menemään pelkällä tervehdyksellä. Eli vähä niinku olis rahaa pankkiin pistänyt. Ylhäällä oli bussilasteittain turisteja ja parkkipaikka täynnä, joten ei me kauhean kauaa viihdytty, vaikka maisemille antaisin toki kymmenen pistettä. Tai kaksitoista. 

Seuraavaksi yöksi piti alkaa pikkuhiljaa katsella jo leirintäaluetta. Ajeltiin monen ohi ja oikeastaan jälkikäteen harmittaa ettei pysähdytty siihen yhteen, jossa oli oma uimala! En ymmärrä mikä oikku siinäkin oli, että ajeltiin vaan sen ohitse. Muka ajatellen, että seuraavaan paistaa aurinko pidempään tai että löytyy hienompi. Ei löytynyt, vaikka olikin ihan hyvät unet ihan peruscampingissä. Sitä jotenkin sokaistuu, että kivoja ja hienoja leirintäalueita olisi loputtomiin. Mutta ilahduttavaa on, että varsinkin tuolla vuoristossa ja upeimpien maisemien seuduilla niitä kyllä oli tasaisesti. 

Mun vanha, teiniaikojen ystävä asuu ja mökkeilee Norjassa nykyisin. Tunnistin kansallispuiston nimestä, että nyt ollaan heidän huudeillaan, joten sillonhan pitää tyyrätä itsensä kyläilemään. Ja niin me tehtiin, kun se selvisi, että ollaan melko lähellä juuri heidän mökkeilyaluettaan. Ensin tosin kyseltiin, että olisko matkan varrella jotain vuorta tai patikointipolkua, jota he suosittelisivat meille pieneksi päiväretkeksi. Suosittelun perusteella päädyttiin nousemaan Sysnhornin laelle. 

Synshorn oli mukava ja helpohko vuori pienelle patikoinnille. Retkeilijöitä oli sopivan verran muitakin ja nousu kivan leppoisa. Maisemat olivat huipulta upeat. Luonnon kunnioitus oli koko reissun ajan kyllä vahvasti läsnä ja vaikka tämäkin vuori tuntui helpolta, niin mitä tahansa voi luonnon armoilla sattua. Kuultiin myöhemmin, että tällä samalla vuorella oli pari viikkoa aiemmin tapahtunut kuolemaan johtanut onnettomuus ja meidänkin retken aikana jossain alempana polulla kävi helikopteri noukkimassa jonkun loukkaantuneen. Sääolosuhteetkin voivat vaihtua vuorilla nopeasti, joten tuudittautua ei voi ja vettä pitää aina muistaa kantaa mukana.

Vierailimme Synshornin huiputuksen jälkeen ystävän mökillä. Sieltä oli upeat maisemat vuoristoon ja mökki aidattu korkealla aidalla, jottei pihalle päädy lampaita. Aika erilaiset maisemat kuin meidän Mustikkalasta. Kyläreissun jälkeen matkamme jatkui kohti Osloa ja Tukholmaa vielä yhden yön leirintäalueyöpymisellä sekä Norjan, että Ruotsin puolella. 

Oslossa vietimme muutaman tunnin, käytiin puistossa ja ravintolassa syömässä. Oltiin niin vaikuttuneita Norjan luonnosta ja vuorista, että kaupungin hälinä, kuuma kesäpäivä korkeiden talojen ja ihmisten keskellä ei tuntunut kovinkaan hehkeältä ja haluttiin pian pois.

Lomamme oli sen verran extempore jokaisella käänteellään, että kotiinpaluulaivamatkakin varattiin niin viime tingassa, että hinnat olivat korkeat ja melkein jouduttiin kaikista alimpaan hyttiluokkaan, jossa oli pelkästään vessattomia ja suihkuttomia hyttejä ilman lakanoita. Siinä vaiheessa meinasi tulla itku, mutta onneksi laivalta löytyi meille pieni upgreidaus ja saatiin vielä lakanalliset unet kohti kotia. Lopputulemana lomasta sanoisin, että se oli aivan ihana. Meille sopii lomailu ilman tarkempia suunnitelmia (vaikka muista se mitä muistuttelin aiemmin!) ja perheellisinä ihmisinä se on myös ihan superluksusta voida tehdä niin. Ollaan hyviä tekemään nopeita käänteitä ja nautitaan varmasti enemmän unista teltassa kuin hotellissa, kun ollaan roadtripillä! Ja suosittelen ehdottomasti kaikille reissua eteläiseen Norjaan ihan jo tällä pienellä katsannalla, sinne jäi meitäkin odottamaan monenmonta upeaa kohdetta, aiotaan mennä varmasti uudelleen.