44 TARINAA 44-VUOTIAASTA MINUSTA
Sehän on synttäripäivä! Arpostiina neljäkymmentäneljä vuotta. Hieno numero, upea luku, mahtava ikä.
Kuten jo aiemmin kerroin, liittyy tuohon numeroon myös paljon pelkoa ja se on vaivannut minua koko alkuvuoden. Oikeastaan siksi päätinkin lähestyä synttäripäivää tällä kertaa näin: kerron teille neljäkymmentäneljä tarinaa elämästäni. Pyysin instaseuraajiani muistuttamaan mua hauskimmista jutuista, joita olen kertonut ja jotka ovat jääneet ehkä mieleen ja onneksi kysyin, koska ainakin kolme on sitä kautta muisteltuja! Tarinat eivät ole aikajärjestyksessä, eivätkä missään nimessä paremmuusjärjestyksessä. Ne ovat ihan vain hetkiä elämäni varrelta. Enemmän ihania kuin kamalia.
Tarinat voi myös kuunnella, ääniraidan pituus on huimat 56 minuuttia, joten menee ihan äänisadusta tai podcastista. Nyt lähtee, olkaat hyvät:
1. Muutama vuosi sitten päätettiin mennä elokuviin, koska siellä pyöri joku ihana hyvänmielen leffa. Ennen elokuvaa oltiin pizzalla toisella puolella keskustaa ja meinasi tulla vähän kiire, kun muistettiin, että autokin piti saada parkkiin. Ehdittiin kuitenkin saliin aivan hyvin ennen elokuvan alkamisaikaa! Istahdettiin penkeille ja leffa pärähti käyntiin. Ensimmäinen kohtaus oli upea, päähenkilö ratsasti valkoisella hevosellaan kauniin veden rantaan, aurinko paistoi - tämä on varmasti hyvä tää leffa, ajattelin. Kun oli kulunut parisenkymmentä minuuttia, mietin ensimmäisen kerran, että onpas tässä erikoisia käänteitä, en osannut odottaa tällaista. En ollut muistanut juuri näiden näyttelijöiden olevan tässä elokuvassa, aika isoja nimiä, erikoista etten muistanut. Kolmen vartin jälkeen alkoi olla jo niin älyttömiä juonenkäänteitä, että tuli mieleen, että ei välttämättä olla nyt katsomassa sitä elokuvaa, jota pitää ja oli pakko tarkistaa asia puhelimelta. Ja ei todellakaan oltu! Hyvänmielen leffa olikin scififantasiaa, täysin eri elokuva. Se meidän leffa pyöri viereisessä salissa.
2. On kesä. Päätämme lähteä koko seitsenhenkisellä perheellä retkelle. Tällä kertaa mennään kyllä ilman puhelimia, nautitaan luonnosta, paasaan ja lähdemme matkaan ja otamme mukaan vain yhden puhelimen mun reppuun. Mitään ei voi sattua, ollaan kuitenkin päiväaikaan liikkeellä, sää on hyvä ja menemme merkityn reitin. Ensimmäisen evästauon jälkeen huikkaan perheelle, että menkää vain edeltä, käyn äkkiä huussissa. Olen nopea ja lähden heidän peräänsä sovittua reittiä pitkin. Kävelen jonkin matkaa ja ihmettelen, että miksei ketään perheenjäsentä näy. Huhuilen, ei vastausta. Huudan, ei vastausta. Mietin, että ehkä he ovat menneet piiloon ja kohta jostain säikäyttävät mut. Jonkin aikaa käveltyäni tulen siihen tulokseen, että he ovat ihan jossain muualla. Hoksaan, että ei helveissön, he ovat varmasti kävelleet yhdestä tietystä risteyksestä suoraan vaikka piti kääntyä. Näen sieluni silmin, kuinka kukaan heistä ei ole katseellakaan katsastanut kylttejä, vaan ovat posottaneet vain eteenpäin. Mietin mitä tehdä. Lähdenkö takaisinpäin ja heidän peräänsä vai mitä teen. Entä jos he päättävätkin palata samaa reittiä autolle, (jos hoksaavat olevansa eksyksissä minusta,) jonka olemme jo kulkeneet. Päätän jatkaa matkaani autolle, eivätköhän he jossain vaiheessa sinne löydä. Vastaan tulee porukka, joilta kysyn, ovatko kenties nähneet perhettäni, miestä ja viittä lasta. Eivät ole. No, pyydän heitä kertomaan perheelleni, jos tulevat vastaan, että äiti on matkalla autolle ja annan vielä varuilta puhelinnumeronikin. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi ja perheeni on tullut vastaan. Oli käynyt juuri kuten olin arvellut, mutta nyt perhe on matkalla mun luo. Piiloudun kiven taakse ja kuulen, kuinka rymyryhmä sieltä saapuu. Just ja just pystyn odottelemaan nauramatta ääneen siellä piilossani ennen kuin he saapuvat kohdalleni. Melkoinen retki, ikimuistoinen ja hauska parituntinen oli se eksymisseikkailu. Sittemmin ollaan otettu kaikki puhelimet mukaan.
3. Olin 18-vuotiaana moikkaamassa ystävääni Tukholmassa. Matkalla oli ollut mukana myös pikkuveljeni ja päätin jäädä vielä muutamaksi yöksi itsekseni ystävän luo sen jälkeen, kun veimme veljeni lentokentälle matkalle kohti kotia. Ajelimme ystäväni kanssa lämpimän kesäpäivän hämärtyvässä illassa toisillemme kauhujuttuja kertoen. Muisteltiin kaikkia hirveimpiä kauhuelokuvia, joita oltiin nähty, kun ajelimme kumpuilevaa tietä pimeän tiheän metsän keskellä jossain Tukholman esikaupunkialueella. Edelleen saan ihokarvat pystyyn siitä hetkestä, kun nousemme autollamme mäen päälle ja edessämme jonkin matkan päässä keskellä tietä siellä pimeässä kävelee joku, musta hahmo. Kuin aave, kummitus, joku jostain elokuvasta tuttu karmiva hahmo! Ohitimme hänet hidasten juuri sen verran kuin piti ja kiljuen ja luultavasti kaasu pohjassa ajelimme pois. Vieläkin puistattaa.
4. Muistan yhden kesäisen illan, kun oltiin meillä kavereiden kanssa aloittelemassa ennen baaria, siihen aikaan ei oltu vielä keksitty sanaa etkot, ja telkkarista tuli brittien Big Brother. Siinä oli meneillään tehtävä, jossa heidän piti polkea polkuvenettä katkeamatta ja minä huikkasin, että “jos tää ohjelma joskus tulee Suomeen, niin mä meen sinne!”. Ja niin kävi. Olin 96 päivää televisiossa.
5. Ruotsissa asuessamme olin vielä ihan pieni ja muistan tarkasti vain harvoja asioita, mutta mieleeni on piirtynyt muutama ihana ja lämmin muisto. Istuimme isäni kanssa kattolampun valossa keittiön pöydän ääressä ja herkuttelimme. Meillä oli kolme yhteistä herkkua: Pikkulautaselle ensin kasa sokeria ja kylkeen tomaatti, jota dipattiin sokerissa. Erityisen hyvää se oli silloin, kun tomaatista oli juuri puraissut ja painoi kostean tomaatin sokeriin ja otti seuraavan haukkaisun - ihana rapeaa ja erityisen makeaa. Toinen oli se, kun joimme iskän kanssa samasta lasista mehua. <3 Teimme niin toisinaan ja se olis speaalijuttu, vain mun ja iskän. Kolmas on säilynyt aktiivisena herkkuna näihin päiviin saakka. Ruotsalaiset tillisipsit dipattuna filmjölkiin. Maistuu parhaalta yksin nautittuna ja kasvot mahdollisimman lähellä piimälautasta.
6. Kolme tavallista, mutta niin maagista ja kauneinta hetkeä mun elämässä.
2007. 3.13 näyttää mikron kello, olen käynyt vessassa ja hipsin hiljalleen takaisin nukkumaan. Muutaman askeleen jälkeen lattialle hulahtaa lapsivedet. On aika. Elämäni on muuttumassa lopullisesti.
2011. Yhdentoista aikaan illalla itken niin paljon, että synnytys lähtee käyntiin. Puuskuttelen olohuoneessa sohvaa vasten. Kahden aikaan nelivuotias viedään hoitoon ystävän luo ja jatkamaan unia sohvalle. Muutaman tunnin päästä saan syliini grammalleen saman verran kultaa kuin neljä vuotta aiemminkin.
2014. Aamuyöstä herään ja tunnen jälleen, että hetki on käsillä. Soitan sairaalaan, pyytävät pysymään vielä kotona. Kerron olevani yksin, saan luvan tulla. Taksikuskilla ei meinaa jostain syystä mennä auton ovi kiinni. Aamulla kello kahdeksan ponnistan kahdesti ja maailmaan on syntynyt jälleen yksi ihme.
7. Minusta ja ystävästäni kirjoitettiin juttu Hesariin muutama vuosi sitten. Aiheena oli ystävyys. Se oli ihana ja tärkeä juttu ja aivan meidän ystävyytemme näkäinen. Pari vuotta myöhemmin tuo samainen artikkeli oli materiaalina ylioppilaskokeissa. Tuntuu ihan uskomattomalle, että siellä on ylioppilaskokelaat hikihatussa tai onnessansa kirjoittaneet ja arvioineet artikkelia, tiivistelleet, pohtineet ja analysoineet tuntitolkulla ystävyyttä Arposen ja Pekkasen välillä.
8. Oli vuosi 2007 ja olin juuri tullut äidiksi. Koin äitiyden todella luontevaksi alusta asti. Yksi asia, joka mua vaivasi paljon, oli se, että saatiin vauvalle vaunut käytettynä sukulaiselta. Vihasin niitä. Sittemmin olen suhtautunut niihin lempeämmin, mutta silloin olisin halunnut jotkut paljon coolimmat, värikkäämmät, teknisemmät ja ylipäätään trendikkäämmät. Vaunut olivat varmaankin 90-lukulaiset (tosin tuolloin 90-luku oli vain seitsemän vuoden päässä menneisyydessä) ja harmaat, joissa oli valkoisia ääriviivakissoja. (niinpä, en tajua miksi VIHASIN, kuulostaa täydellisille nyt). Kuljin kuitenkin vauvan kanssa onnellisena pitkin Tampereen katuja. Kävin usein kurkkaamassa Lindexin ihanat vaatevalikoimat. Oli ihanaa olla äiti.
Muutama vuosi myöhemmin tutustuin toiseen äitiin, jolla on suunnilleen samanikäinen esikoinen. Hän oli hauskaa seuraa, meillä luisti juttu hyvin yhteen ja ystävystyttiin. Selvisi myös, että lapsillamme on myös yksi sama nimi, joka ei ole yleinen nimi olleskaan. Tuo uusi ystäväni kertoi myös muistavansa mut. Hän oli ihastellut Lindexissä mut nähdessään niitä upeita kissavaunuja (että kuinka voikin olla niin coolit!) ja mun takin rintamuksessa ollutta mittanauhasta tehtyä ruusuketta.
9. Kahdeksannen luokan kesällä sain ajatuksen neuleesta, jonka halusin. Näin selkeän vision hetkestä, jossa pidän neuletta. Kävin Anttilan lankaosastolla, joka oli tavaratalon kolmannessa kerroksessa. Siellä oli pyökistä ja lasista valmistetut hyllyt, joissa langat olivat kauniisti esillä. Lempiosastoni koko kaupassa. Mallailin lankojen sävyjä moneen kertaan, mulla on oli tarkka visio mitä halusin. Olin ommellut itselleni kesän aikana villakankaiset keltasävyiset ruutuhousut ja tarvitsin, halusin niihin mätsäävän neuleen. Valitsin Novitan Floricaa: keltaista, oranssia, kirkkaan punaista, viininpunaista, vihreää, sinistä ja ruskeaa.
Rakastin neuloa, raidat syntyivät kuin itsestään. Kuuntelimme ystävän kodin terassilla hellepäivänä uutta Kiss FM -radiokanavaa ja paitani edistyi.
Kesäloman viimeisenä viikonloppuna olin, kuten olin mielikuvissani suunnitellutkin, päälläni uusi ihana neulepaita, ruutuhousut ja punaiset Adidaksen Gazellet jalassa Oulujoen varrella, lähellä patosiltaa istuskelemassa.
10. Pääsin snorklaamaan ensimmäistä kertaa 30-vuotiaana. En ollut oikeastaan aikaisemmin elämässäni edes miettinyt millaista se voisi olla. Olen aina kokenut elementikseni kyllä veden ja erityisesti meren, mutta en ehkä ollut halunnut haaveilla mistään sellaisesta minkä en ehkä uskonut käyvän koskaan toteen. Se ensimmäinen kerta, kun laitoin kasvoni veden pinnan alle, oli uskomaton. Se hetki kesti ehkä sekunnin, kun jo nostin pääni pinnalle ja huusin snorkkeliin aivan täysin haltioituneena, että MIKSI KUKAAN EI OO KERTONU ETTÄ TUOLLA ON NOIN KAUNISTA?! Olin kertaheitoilla hurmioitunut ja niin onnellinen!
Muutaman kerran snorklattuani tuolla reissulla olimme jälleen uudessa paikassa ihmettelemässä merenalaista maailmaa ja minä tietysti aivan haltioituneena. Tämä kohde oli melko matala, oli pakko olla uimisasennossa koko ajan, pystyssä olisi osunut koralleihin ja pohjaan. Liplattelin maagisesta maailmasta onnellisena, kunnes tapahtui jotain odottamatonta. Edessä oli pieni korallipuska, jonka keskeltä kurkkasi pieni vuokkokala, eli se sellainen elokuvasta tuttu Nemo-kala. Oranssi-valkoinen kala, noin viisi senttiä pitkä, katsoi muhun päin. Olin noin parin metrin päässä siitä ja liplattelin uidem ohitse ja samalla se pikkuruinen kala kääntyi samaan suuntaan mun kans, minua katseellaam seuraten. Tuo hassu hetki sain mut pelästymään, aloin pelätä sitä pientä, puskaansa suojelevaa pikkukalaa niin paljon, että uin suoraan rantaan enkä enää sinä päivänä mennyt snorklailemaan.
11. Menin autokouluun alkuvuodesta 1998. Autokoulun ajo-opettaja oli mukava mies ja hänen opeillaan oli kiva opetella. Ensimmäinen kerta Kuusamontien rampilta moottoritielle kohti etelää jännitti aivan valtavasti, mutta hän oli kannustava ja rohkeus ja luotto omiin ajotaitoihin löytyi. Autokoulun aikaan oli myös mun vanhojen tanssit, joissa tanssahtelin. Kerran ajotunnin päätteeksi parkkeerattuani hän sanoi, että “Tiina, nämä hetket, sun vanhojen tanssit ja autokoulu, ne ovat elämän isoja etappeja, joita kerääntyy”. Ajattelen autokoulun opettajaa aina, kun tajuan jonkin etapin tapahtuneen.
12. Olin esikoulussa ja paras ystäväni Laura oli jo ekalla. Eräänä iltana päätimme kävellä koulumatkan. Silloin se tuntui todella pitkältä matkalta, mutta äsken karttapalvelusta tarkistin, että se oli 900 metriä. Emme ehkä kysyneet edes vanhemmilta lupaa, saammeko kävellä koululle asti, mutta menimme silti. Otimme mukaan katuliituja ja piirsimme niillä kukkia ja sydämiä jokaiseen katulamppuun matkan varrella. Muistan, kuinka se tuntui tuhmalta ja väärältä ja myös siksi, että katulamppu oli kävelytien ja autotien välissä eli menimme varmasti liian lähelle autotietäkin. Retkemme oli hauska, kikattelimme, juoskentelimme ja piirsimme niillä liiduilla. Tie tuntui loputtoman pitkältä ja puut kävelytien varrella valtavan korkeilta.
Käyn joskus Oulussa ollessamme ajelemassa lapsuuden asuinalueella ja edelleen katson tuon varrella olevia katulamppuja erityisen tarkasti, että näkisinkö niissä kuitenkin ne sydämet ja kukat, jotka niihin piirsimme.
13. Mulle kesäloma alkaa aina sinä kesäkuun ensimmäisenä maanantaina kevätjuhlan jälkeen kello 12. Tämä tunne juontaa juurensa vuoteen 1993. Olin juuri päässyt ala-asteelta. Taisin saada kevätjuhlissa jopa stipendin, mutta ainakin muistan sen mekon, joka minulla oli päälläni. Ihana luonnonvalkoinen mekko, jossa oli sinisiä kukkia. Nilkkaan asti ulottuva ja napit edessä alas asti, kauniit kaulukset, ei hihoja. Oli satumaisen kepeä olo ja minä autuaan tietämätön tulevasta yläasteesta. Sunnuntai-iltana isäni soitti ja kysyi, että lähdetäänkö lapset huomenna reissuun? Se oli ihmeellistä ja ihanaa, sillä yleensä menimme isäni kanssa mummulaan vain viikonlopuiksi, isällä ei juurikaan ollut lomaa koskaan. Olimme onnessamme veljeni kanssa. Tietysti lähdetään! No, tulen hakemaan teidät huomenna kello 12, isä lupasi.
Pakkasimme reput ja olimme aamulla valmiina. Kellon lyödessä kaksitoista, isäni kurvasi kirjaimellisesti meidän pihaan. Kerrostalon viimeisen rapun kohdalle keltaisella mersulla, siihen mihin autoilla ei normaalisti ajettu, oven eteen! Se oli ihana hetki! Ja niin oli reissummekin. Ajoimme 17 tuntia kutakuinkin kolmella pysähdyksellä, Oulusta Haaparannan kautta etelä-Ruotsiin. Minä etupenkillä iskän vieressä ja pikkuveli takapenkillä. Ihailimme maisemia, juteltiin, me lapset nukuimme ja pysäyttipä Ruotsin poliisikin meidät keskellä yötä ja kysyi, onko kaikki hyvin. Kaikki oli todella hyvin.
14. Lähdimme juhlistamaan yksivuotiasta parisuhdettamme Malediiveille marraskuussa 2018. Paikka oli paratiisi, ihana saari, jossa majoituimme veden päällä olevaan water villaan, meri kimmelsi, palmut huojuivat. Kaikki oli aivan käsittämättömän upeaa jo pelkästään jo se, että olimme matkalla kahdestaan ja niin rakastuneina toisiimme. Päätimme eräänä päivänä lähteä retkelle. Auringonlaskusnorklaus kuulosti ihanalta, joten päätimme sellaiselle. Sunset Snorkling. Miettikää nyt, snorklausta auringonlaskussa! Se kuulosti pelkästään täydelliseltä! Retkipäivä koitti ja lähdimme matkaan veneellä. Ensimmäinen kohde oli tavallaan ihan tavallinen toisen saaren edustalla oleva syvähkö, kirkasvetinen paikka, jossa oli paljon eri värisiä kaloja. Sen jälkeen tulisi se varsinainen auringonlaskun snorklaushetki, kunhan vain päästäisiin merellä kohtaan, jossa merenpohja laskeutuu hieman syvemmälle. Oikeastaan juuri siinä kun, siirryimme merellä oikeaa paikkaa kohti, tajusimme, että aivan niin, tosiaan, kun aurinko laskee, tulee pimeä! Eli käytännössä olimme lähteneet retkelle, jossa olemme tosiaan ihan oikeasti auringonlaskun aikaan merellä ja se viimeinen snorklaushetki tehdään PIMEÄLLÄ! Olin kauhuissani. Yksi pahimmista peloistani on pimeä vesi, puhumattamaan merestä, isosta Intian valtamerestä, haista, merihirviöistä, lochnesseistä, syvyydestä, äärettömyydestä, joka allamme liplatteli auringon viimeisten säteiden killuessa veden pinnalla.
Seurueesta yksi vanhempi saksalainen mies päätti jäädä veneelle, hän sanoi että pelkää liikaa mustaa merta. Minä päätin, että aion ylittää pelkoni. Meille kaikille retkiläisille annettiin taskulamppu ja varoiteltiin, että valokiilalla ei sitten kannata osoittaa suoraan silmiin esimerkiksi suuria merikilpikonnia. Ja että mennään kutakuinkin siellä ryhmän kanssa yhdessä, niin suurempaa mitään hätää merellä ei ole. Mua ei oo eläessäni montaakaan kertaa pelottanut kuin siinä hetkessä. Siinä me lilluttiin valtameressä ja kohta pitäisi laittaa kasvotkin veteen ja nähdä se mitä pinnan alla pimeässä on.
No, snorklasreissu oli yksi elämäni ikimuistoisimpia. Meren alainen maailma pimeälläkin maaginen, näimme niitä isoja kilpikonnia, paljon haita ja muita pienempiä kaloja. Puristin lähes koko ajan lujaa Mikiä kädestä kiinni siellä uidessamme. Olen tosi tosi onnellinen, että me ei tajuttu etukäteen mitä auringonlasku tarkoittaa ja saimme kokea jotain noin ihmeellistä!
15. Vanhojen tanssien jälkeen lähdin ystäväni luokse Amerikkaan kylään pariksi viikoksi. Reissu oli hauska, muistan sieltä leveät autotiet, mantereen suurimman kauppakeskuksen, aikamoiset kouluruuat ranskanperunoineen ja limuineen ja jännät koulutunnit. Kotimatkalla Minneapolis-Amsterdam-lennolla viereeni istui amerikkalainen keski-ikäinen mies, jonka kanssa niitä näitä siinä juttelin. Hän kysyi, minne olen matkalla. Vastasin, että Suomeen. Hänkin kertoi olevansa matkalla Suomeen. Selvisi, että hänen kohteensa oli Oulun yliopisto, johon vastasin, että itse olen menossa siihen tien toiselle puolelle lukioon jatkamaan opiskeluitani.
16. Neuloin vuonna 2012 pipon, jossa oli hauska piparireunakuvio. Jaoin ohjeen blogissa. Jo samana talvena Tampereella ja seuraavana vuonna Helsingissä näin kymmeniä tuolla ohjeella neulottuja pipoja ihmisten päissä. Se oli mieletöntä, tuntui niin mukavalle, että ohje oli tykätty ja aivan käsittämättömältä nähdä pipoja tuntemattomissa päissä missä vain.
17. Mestaritekijän kuvaukset olivat ohi elokuun lopussa 2019. Olo oli samaan aikaan huojentunut, kahden viikon rutistus tv-kameroiden edessä on uuvuttavaa, varsinkin kun samalla kilpaillaan. Kokemus oli silti ihana ja erityisesti hauska, meillä oli tosi kivaa koko kuvausten ajan. Olimme omassa kuplassamme. En tälläkään kertaa voittanut, vaan jäin toiselle sijalle. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Odottelin kyytiä kotiin ruukin pihalla, huikattiin juontajan kanssa heipat ja hän pyysi puhelinnumeroni, jos vaikka keksittäisiin joskus jotain kivaa yhdessä. Perheeni tuli hakemaan mut kuvauksista ja pois sieltä kuplasta. Se hetki on aina vähän vaikea, kun tekee mieli kertoa ja hehkuttaa kaikkea juuri kokemaansa suurta ja muu perhe on elänyt ihan tavallista elämäänsä ja arkea samaan aikaan ja vaikka kuinka kertoo, eivät he ymmärrä sitä miltä juuri minusta tuntuu tuollaisen reissun jälkeen. He kertovat omista työ-, koulu- ja päiväkotipäivistään ja hassuista jutuista mitä kotona on sattunut. Aivan yhtä tärkeitä asioita nekin. Tärkeintä jokaiselle on saada kertoa ja tulla kuunnelluksi. Pakkasimme Billnäsissä autoomme kaikenlaisia ohjelmassa tekemiäni töitä. Loppukesän aurinko paistoi matalalta maalaten koko maiseman keltaiseksi ja näimme kotimatkalla monta isoa auringonkukkapeltoa. Olin tosi onnellinen päästessäni takaisin arkeen ja lasteni luo. Kuten sanotaan, yhtä kokemusta rikkaampana.
18. Kun keväällä 1996 oli aika hakea yläasteen jälkeen opiskelemaan, mietin kovasti minne haluan ja mitä tehdä ja minne pääsisin keskiarvollani. Olin ollut aina samassa koulussa ja tykkäsin tutustua uusiin ihmisiin. Asuimme tuossa vaiheessa hieman kauempana koulusta ja löhempänä keskustaa. Keskiarvoni oli hieman yli kahdeksan ja sillä ei edes sinne lukioon pääsisi, jossa olin yläasteeni käynyt. Hain ilmaisutaitopainotteiseen lukioon keskustaan. Pääsin sinne ja tutustuin kyllä uusiin ihmisiin, mutta opiskelu ei oikein innostanut. Tykkäsin enemmän lumilautailla ja hengailla kavereiden kanssa ja kaipasin myös tuttuja nurkkia vanhasta koulusta. Rakastin tehdä käsitöitä ja mietin myös, miksen hakenut artesaanikouluun, jossa voisin käydä lukion siinä sivussa samalla. Hain seuraavana keväänä käsi- ja taideteolliseen ja sain paikan. Isäni ei koskaan kauheasti puuttunut koulunkäyntiini, kyllä varmastikin jollain tavalla kannusti, mutta ei patistanut eikä kannustanutkaan sillä tavalla mitä olisin ehkä kaivannut, mutta yhden lauseen muistan. Hän sanoi minulle, että käy Tiina se lukio loppuun. Hänen lausuessaan nuo sanat, ne eivät olleet erityisen merkitykselliset, ajattelin olevani jo riittävän vanha päättämään itse, mutta pari kuukautta myöhemmin niistä tuli painavia sanoja.
Kesäloman lopulla tapahtui onnettomuus, jossa isäni kuoli. Se oli kamalaa. Isäni sanat muistuivat mieleeni, kun koulun aloitus siinsi parin viikon päässä. Päätin, että en menekään artesaanikouluun, jonne olin saanut jo paikan, mutta en haluaisi mennä enää sinne ilmaisutaidon lukioonkaan, vaan halusin vanhaan kouluuni, sinne missä olin käynyt peruskoulun. Joku sanoi, että menet sinne vaan rehtorin puheille kysymään, että voisitko vaihtaa opiskelupaikkasi sinne. Hyvä idea, ajattelin ja pyöräilin koululle heti vain kun tiesin, että rehtori on lomien jälkeen paikalla.
Koputin oveen ja minua jännitti kauheasti, muistan että rehtori oli vähän pelottava, mutta sain ilmaistua asiani. Rehtori sanoi, että ei onnistu, ei ole vapaita paikkoja. Ystävät totesivat, että ole sinnikäs. Ja minähän olin. Koputin ovea monena päivänä, pääsin esittämään asiani ja sanoin joka kerta samat sanat ja arvatkaas, sinnikkyys palkittiin. Viidentenä päivänä rehtori totesi, että no tule sitten!
19. 19-vuotiaana lähdin silloisen poikaystävän kanssa rakkausmatkalle Maltalle. Olin aina haaveillut matkasta tuonne pienelle välimeren saarelle. Siitä saakka, kun pienenä aloin selailemaan matkakatalogeja ja vertailemaan eri tähtiluokituksia, uima-allasosastoja, hintataulukkoja ja ihmettelemään, miksi on olemassa adults only -hotelleja (nyt ymmärrän!). Matka oli jännittävä ja ihana, kiersimme busseilla saarta, kävimme turistinähtävyyksissä ja shoppailimme, kuten tuohon aikaan ja tuon ikäisenä oli tapana. Suomeen ei ollut vielä rantautunut amerikkalainen pikaruokaketju Subway mahtavine voileipineen, mutta Maltalta se jo löytyi. Kävimme viikon lomalla siellä niin monta kertaa syömässä, että saatiin leimakortti yhtä vaille täyteen.
20. Odotin nelikymppisiäni ihan hirveästi. Hankin mekon puoli vuotta etuajassa tilaten sen Briteistä yhtä kokoa liian suurena, kun kaikkialta muualta se oli myyty loppuun. Olin aiemmin sovittanut samaa mekkoa Helsingissä ja ihastunut siihen, mutten ollut silloin raskinut ostaa sitä. Halusin juuri sen mekon, upean vaaleansinisen, jossa oli avoin selkä ja hihoissa upeat orvokkikirjailut. Ostin glitter-Martenssit, koska kerranhan sitä täytetään 40 ja pidetään isot bailut! Tilailin valokuvia ja askartelin monena iltana kymmeniä keskenään erilaisia valokuvabingolappuja, joihin olin kerännyt kuvia minusta ja kaikista ystävistäni ja perheenjäsenistä. Jokaisesta kuvasta oli myös isompi versio bingon peluuta varten. Leivoin pakkaseen piirakoita juhlia varten. Aika oli varattuna kakkumestarin luo, että menen itse koristelemaan upean megahienon kakun juhliin. Juhlapaikka oli katsottu, tarkastuskäyty ja suunniteltu mitä on missäkin. Soittolistaa oli tehty kuukausia. Juhlat olisivat lauantaina, vieraita tulossa kymmeniä. Torstaina koko maailma meni koronan takia kiinni, kaikki kiellettiin ja suljettiin ja peruttiin. Mekko on edelleen kaapissa koskemattomana.
21. Asuessani Tampereella tulin viettämään vappua Helsinkiin. Vallilassa on vapputanssit, ystävät kehuivat, mennään sinne! Kävelimme kohti tanssihumua, musiikki jo kuului kauempaa. Eräällä poikkikadulla katselin naista, joka istui leveällä ikkunalaudalla ikkunat apposen ammollaan. Hän näytti valtavan onnelliselta. Aurinko paistoi talon seinään ja heijastukset kimmelsivät vastapäisen talon seiniin tehden koko kadusta ihmeellisen aurinkoisen. Jos mä joskus asun Helsingissä, niin vaikka tällaisessa talossa haluan asua, sanoin ääneen.
Muutama vuosi myöhemmin kotiin kävellessäni tajusin, lamppu välähti pääni päällä. Asun juuri siinä talossa. Muutama ikkuna ylempänä, kuin missä se nainen istui ikkunalaudalla.
22. Oli ehkä kesä 1983. Olimme viettämässä kesäiltaa Ruotsissa jollain rannalla. Autot oli ajettu rantaan, retkikalusteet nostettu esiin ja aikuisille maistui juomat. Me lapset olimme siinä sujuvasti mukana. Muistot ovat mukavia ja lämpimiä. Mulla oli ihanat, valkoiset röyhelösukat ja istuimme iltaa nuotion ääressä illan hämärtyessä. Nuotiosta kimposi pieni kipinä suoraan noille ihanille sukilleni. Niihin paloi pieni reikä.
23. Laskin lumilaudalla kaikki nuoruusvuodet. Vietimme viikonloput ja lomat Iso-Syötteellä asuntovaunussa ja laskettiin paljon. Se oli ihanaa aikaa. Ajat muuttuivat ja muutin pois Oulusta ja elämä ei vienyt mua enää rinteeseen kuin hyvin satunnaisesti. Yli vuosikymmenen tauon jälkeen lähdettiin Mikin kanssa mäkeen. Vuokrasin sukset, sillä ajattelin, että ehkä en enää osaa laskea laudalla tai että samapa tuo millä sitä laskee, kivaa se on kuitenkin. Puoli päivää menin suksilla ja olin ihan tyytyväinen, mutta päätin kuitenkin käydä vielä kysymässä vuokraamosta, joskos voisin vaihtaa loppupäiväksi lautaan. Onnistuihan se! Kun sain laudan alle ja löhdin laskemaan mäkeä alas, tunsin onnentunteen lehahtavan lävitseni. Miki kysyi ihmetellen, että siis yli kymmeneen vuoteenko et ole laskenut? Niin, en. Näyttää siltä, että olisit ollut rinteessä viimeksi eilen. Siltä musta tuntuikin, kuin olisin tullut kotiin.
24. Lapsuuteni maisemissa Oulussa oli leikkipuisto järven rannalla. Se oli siihen aikaan iso puisto ja siellä oli monia laitteita. Sijainti oli kaunis, rannassa oli kaislikkoa ja hassu pieni, kapea polku järvelle päin, jonka reunoilla kasvoi muutama koivu. Polun päässä oli paljon isoja kiviä ja eri kokoisia betonin paloja, ehkä jonkun vanhan rakennuksen lattiaa tai perustuksia.
Todentotta, lattiaa se taisi ollakin, sillä vuosia vuosia myöhemmin mulle selvisi, että mummuni oli sota-aikaan piikana perheessä, joka asui ensin Oulun keskustassa ja muutti sittemmin juurikin siihen leikkipuiston paikalla olleeseen taloon. Eikä siinä mitään, hauska sattuma, mutta mummu kertoi aina erästä samaa tarinaa, ehkä vähän opettaen elämästä meille jotain siinä samalla. Hän oli heti perheen muutettua taloon, pessyt mattoja saunalla, juurikin siinä kohtaa missä minä vuosikymmeniä myöhemmin leikin kivien päällä ja ihmettelin vanhoja lattian palasia. Yksi matoista oli ollut pitkä pirtin matto ja mummun sitä järvessä huljutellessa veden virtaus oli vienyt maton mukanaan. Mummu oli päättänyt ettei puhu asiasta mitään, on kuin ei olisikaan. Perhe ihmetteli maton kohtaloa ja laittoivat jopa Kalevaan ilmoituksen, että joskos matto olisi tipahtanut muuttokuormasta jonnekin matkan varrelle. Mummu pysyi hiljaa ja maton salaisuus myös.
25. Sinä päivänä, kun täytin 35 vuotta, oli lapseni Salkkarit-kuvauspäivä. Syntymäpäiväni tuli studiolla puheeksi ja sain yhden syntymäpäivähalauksen ja se oli Laitelan Ismolta siellä kaupan kulisseissa ja onnittelulaulun koko työryhmältä. Loppupäivän vietin vauvan kanssa kotona kaksin.
26. Facebook-päivitys toukokuulta 2021.
“Mä rakastan tarinoita. Tämä on yksi ihanimmista aikoihin. Sain tänään viestin inboxiin, että onkohan tämä käsin kirjoitettu lappunen minun kirjoittamani. Olihan se. Se oli löytynyt sohvan uumenista, kun rikkinäistä sohvaa oli purettu ja heitetty jätelavalle. En muista hetkiä, kun olen kirjoittanut, mutta tiedän, että olen vastaavia viestejä jättänyt erinäisiin paikkoihin elämäni aikana - kuten sohvan sisään!
Sohva sai olla onnellisessa käytössä reilut 10 vuotta. Mulle tuo sohva oli aikoinaan tärkeä. Istuin sen vasemmassa reunassa niin monet aamut, päivät, illat, yöt. Itkin eron aikaan varmasti litroittain kyyneleitä. Kuuntelin ikkuna sepposen selällään, sohvalla neuloen kesäyössä Teivon raviradalta harjun takaa, kun Eppu Normaali soitti. Sohva muutti meidän kanssa Helsinkiin. Siinä sai aina pomppia, yövieraat nukkuivat hyviä unia ja aina sohvalla sai syödä. Minä hengasin sohvalla toisenkin pojan raskausajan ja imetin monta vuotta.
Kun oli sohvan vaihdon aika, laitoin sen myyntiin fb-kirppikselle. Ensimmäinen ostajaehdokas oli vaikea tyyppi. Hän olisi halunnut tulla katsomaan sitä miehensä kanssa päivien päästä ja muuta säätöä. Kun totesin, että ei onnistu, tämä myydään niin pian pois kuin vain mahdollista, tuo ostajaehdokas haukkui minut surkeaksi myyjäksi. En olisi hänelle halunnutkaan myydä tunteikasta, rakasta sohvaa. Nuori pariskunta haki sohvan ja kantoi sen kotiinsa johonkin tähän lähelle.
Tänään viestittelin monet viestit sohvan viimeisen omistajan kanssa ja itkin ja nauroin ja vitsit, olin niin onnellinen, että tämä tarina tapahtui, Onneksi kirjoitin sinne sen lappusen. Kiitos N, että kirjoitit mulle ja kiitos niille seuraajille, jotka hänelle vinkkasivat stooreihinsa, että lappu voisi olla mun kirjoittama.”
27. Tulen todella todella onnelliseksi, kun saan astua koskemattomaan lumeen traktorinjälkiä. Tiedättekös, sillä tavalla jalat harallaan vuorotellen tipuaskelia töpötellen. Hyvin harvoin jätän ne tekemättä.
28. Löysin kerran lapsena kotimme läheisen puhelinkopin luota maasta muutaman valkoisen hohtavan helmen. Kävin monta kertaa myöhemmin tarkastamassa, joskos helmiä löytyisi lisää. Useamman kerran niitä löytyi sieltä havunneulasten seasta. Ne olivat suuria ihmeellisiä löytöjä ja aarteita, jotka keräsin rasiaan. Edelleen, kun ajattelen lapsuuteni lähiötä, pyöräteitä, mietin puhelinkoppia ja niitä helmiä.
29. Tarina kesäyöltä vuodelta 2013. Olin ollut jossain bloggaajatapahtumassa skumppalasillisella, aika paljon oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja lähdössä ystäväni luokse yöksi. Hän oli samaan aikaan myös keskustassa baarissa ja sovimme, että nähdään Kaisaniemen puiston kulmilla ja lähdetään nukkumaan. Kävelimme läpi Hakaniemen ja kiemurtelimme pitkin Kallion katuja. Tulimme pienelle poikkikadulle ja päätimme hakea vielä pizzat. Ystävä jätti pyörän pizzerian ulkopuolelle ja menimme sisään. Valitsimme mitä tilaamme ja jonotimme tiskille. Paikka oli pieni ja vieressämme pöydässä istui nuori nainen ja mies. He kuhertelivat, pussailivat siinä ihanasti. Mun on pakko käydä sanomassa noille, sanoin ystävälleni. He näyttivät niin suloisille, sellaiselle elokuvien rakastavaisille. Astuin muutaman askeleen pöytään päin ja ojensin pääni heitä kohti ja huikkasin hymyillen: te näytätte aivan ihanilta, ei muuta! Saimme pitsat ja lähdimme ulos. Ystäväni irrotti pyöräänsä lukosta ja samassa se sisällä ollut nainen juoksi ulos pizzeriasta luokseni. Hän tuli lähelleni, ehkä otti mua käsistä kiinni ja kiitti. Kiitos, kun tulit sanomaan tuon. Naurahdin ja totesin, että se on totta ja että sinä olet ihana, kun tulit sanomaan mulle tän! Sinä olet ihana, hän vastasi minulle. Naurettiin yhdessä ja halattiin! Keskustelu jatkui kutakuinkin lyhyesti niin, että todettiin, että meidän pitää alkaa ystäviksi, mä oon Tiina, mä oon Sanna ja että mennään joskus Vallilan kallioille kaljalle! Ja niin sovittiin.
En todellakaan tiennyt kuka tuo Sanna oli, mutta heti ystävän luokse päästyäni aloin selaamaan facebookista Helsingissä asuvia Sannoja ja koska vielä jotenkuten muistin miltä pizzerian tyttö näytti, löysin kuin löysinkin hänen profiilinsa. Laitoin hänelle viestiä ja niin meidän hassu ystävyytemme alkoi. Kaljoja tosin ei olla vielä juotu, mutta joskus vielä.
30. Mulle on tarjottu levytyssopimusta pienelle levy-yhtiölle, että tehtäisiin punkhenkinen lastenlaululevy. Se kuitenkin kaatui siihen, että en saanut tehdä sitä, sillä olin kiinni voimassa olevan sopimuksen tiimoilta toisen levy-yhtiön puolelta. En tehnyt yhtään mitään kenenkään kanssa. Tiiättekö joskus sitä alkaa epäillä omia muistojaan, että onko tämmönenki ihan oikeasti tapahtunut?!
31. Elokuinen sunnuntai. Olimme olleet ystäväni kanssa edellisenä iltana baarissa. Selasin sängyssäni puhelinta ja avasin Tinderin. Svaippailin tylsistyneenä täysillä kaiken vasemmalle ja sanoin ystävälleni, että en enää jaksa tätä, tässä ei oo mitään järkeä, eikä löydy yhtään ketään. Ystäväni nousi sohvalta ja tuli viereeni. Annapas se puhelin tänne, hän sanoi ja nappasi luurin ja alkoi selaamaan. Älä tyrmää niitä tyyppejä heti, avaa nää profiilit, kato tätäkin, miten kivan oloinen mies! “Joo joo, niin kyllä vaikuttaa, mutta se on kalju, en tykkää kaljuista.” Anna nyt mahdollisuus, ja samaan aikaan hän svaippaa tyypin oikealle ja tsadaa, it’s a match!
Ystäväni oli katsonut juuri jotain sarjaa, jossa oli lähetetty Tinder-matcheille aloituslainina “oon menossa kauppaan, mitä tuon?” ja koska olin tylsistynyt, päätin laittaa saman viestin jokaiselle sinä päivänä tulleelle matchille, joita siis oli tullut useampi, kun ystävä oli ollut taikasormiamorina puolestani. Kahdeksasta matchista seitsemän vastasi.
Yhden matchin kanssa jutustelu jatkui tiiviimmin. En halunnut nähdä häntä seuraavana viikonloppuna Flowssa, minähän en tuhlaa festivaalia jonku tinder-tapaamisen takia, vaan siirsimme tapaamisen myöhemmälle. Onneksi tehtiin niin, sillä hän olikin elämäni rakkaus, jonka rinnalla saan elämääni onnellisena elää.
32. Ajelin eräänä ihanan lämpimänä kesäpäivänä nelivuotiaani ja vauvani kanssa kyläilemään ystäväperheen luo naapurikuntaan. Oli heinäkuu, vihreä syventänyt sävyjään jo tummemmiksi alkukesän kirkkaudesta, lempeä, lämpöinen, hiljainen kesätuuli ja sininen taivas. Ennen kotiinpaluutamme päätimme käydä vielä uimassa läheisellä uimarannalla. Vauvani nukkui rattaissa ja nelivuotias kirmasi vedessä ystäväperheen lapsen kanssa. Tunnelma oli aikas ihana, vaikka mun mieleni oli suruisa. Aiemmin samana vuonna olimme eronneet lasteni isän kanssa ja ajat olivat omituiset. Keskityin täysille äitiyteen ja lapsiin ja olin heistä valtavan onnelinen! Rannalla ei ollut juuri muita kuin meidän seurueemme. Istuskelin viltillä ja imetin vauvaa, kun rannalle juoksi pariskunta. Onneksi mulla oli aurinkolasit, niin saatoin tutkailla heitä lasien takaa. He näyttivät ihan valtavan onnellisilta, kun kirmailivat vedessä. Miehellä oli parta ja naisella huivi päässään ihanasti laitettuna. He näyttivät onnellisilta ja olivat jotenkin erityisen kauniita yhdessä.
Muutaman kuukauden kuluttua ystäväni perusti kässäkerhon, laittoi blogiinsa ilmoituksen, jolla kutsui neulomisen ystäviä koolle ja niin me kokoonnuimme eri kahviloihin muutaman kerran kuussa ja ystävystyttiin. Ei oltu montaa kertaa kokoonnuttu, kun mun päässäni välähti. Yksi kässäkerholaisista oli se nainen, joka oli tullut poikaystävänsä kanssa uimarannalle ja minä olin heitä ihaillut!
33. Leikkasin alakouluikäisenä muutaman kerran puhelinluettelosta karttasivun, päällystin sen kontaktimuovilla ja pistin pyöränkoriin. Lähdin seikkailuun kartan osoittamiin paikkoihin! Tutkin seutuja kodin lähellä ja vähän kaueampanakin. Opettelin teiden nimiä ja päättelin missä kaupunginosassa olen milloinkin. Tarkkailin ja ihailin ympäristöä, taloja ja luontoa. Kotiin tullessa teippasin sivun takaisin puhelinluetteloon
34. Tämä on ihmeellinen tarina. Meille rakennettiin Mustikkalaan unelmien puumaja. Se on kiinni neljässä vanhassa, korkeassa männyssä. Sen on suunnitellut ihan oikea puumaja-arkkitehti, se on kävyn mallinen ja tehty päreistä ja sillä on valtavan kokoinen oma terassi. Maisemat puumajan isosta ikkunasta ovat kesäyön auringonlaskuun. Ihan älytön juttu, että meillä on sellainen ja okei okei, se on oikeasti Mikin puumaja, koska hänelle se vartavasten rakennettiin, mutta silti. Siellä saa kesäaikaan kaikista parhaimmat unet ja on maailman ihaninta nukahtaa rakkaimman kainaloon.
35. Mulle Coca-colalla on iso vaikutus. Isäni teki pitkän työuran juomien kuljettajana ja meillä oli aina jääkaapin viileäkaapissa kokista. Firmallaan oli kuorma-auto punaisilla cocis-mainoksilla, sain isältäni ensimmäisten joukossa professionaalit Coca-Cola-jojot ja kerran jopa upean neonvihreä-keltaisen Coca-Cola-kellorepun! Limsaa ei litkitty milloin sattuu, vaan lasipullollisen sai avata vain harvoin. Joskus vähän paremman ruuan kanssa, ehkä lehtipihviä, bearnaise-kastikkeella ja ranskiksilla ja joskus saunan jälkeen, ehkä viikonloppuisin. Cocispullo jääkaapissa on edelleen mulle lempeä, kotoisa turvallisuuden tunteen tuoja.
36. Isäni kuoli onnettomuudessa elokuisena sunnuntaina vuonna 1997. Menimme äitini kanssa Euromarketiin onnettomuuden jälkeisenä päivänä ja näin iltapäivälehden lööpissä uutisen, jossa kerrottiin tapahtuneesta. Muistan ottaneeni lehden telineestä ja avasin sen uutisen kohdalta ja vain itkin pitkin marketin käytäviä sitä lukien.
Päädyin muutama vuosi sitten etsimään tuon samaisen lehden internetin uumeista näköislehtenä arkistosta. Lehti löytyi ja selasin siltä. Kylmät väreet nousivat siinä vaiheessa, kun samaisessa lehdessä oli juttu häistä, joita oli samaisena viikonloppuna juhlittu. Ne olivat häät, joissa Miki oli bestmanina. Tapasimme Mikin kanssa 20 vuotta myöhemmin.
37. Vietimme Mikin 50-vuotisjuhlia Mustikkalassa ja järkkäsimme isot, ihanat juhlat. Ehkä siinä sivussa vähän juhlimme myös mun juhlimatta jääneitä nelikymppisiä, mutta pääpaino oli viiskymppisissä. Sää oli upea, aurinkoa koko päivän ja 27 astetta lämmintä, paljon ystäviä ympärillä. Oli upea keikka yläpihalla, tanssit laiturilla ja taianomainen, upea, kuuman elokuun yön ysäridisko puumajan terassilla. Siellä puiden keskellä. Olin ennen juhlia ollut hermona siitä, voimmeko soittaa ysärimusaa niin myöhään, kun musiikki raikaa järven pintaa pitkin kaikkialle. Tunti vain soitetaan, ei yhtään enempää eikä kauhean isolla, julistin. Kävikin niin, että se hetki oli niiiiiiin täydellinen, kaikki tanssivat whatisloven ja Leila K:n tahdissa onnellisina siinä elokuun yössä, että minä olin se, joka laittoi volyymia isommalle ja olin, että ei kai me nyt vielä lopeteta. Tuo diskohetki oli ehdottomasti elämäni hienoimpia!
38. Olimme muutama kesä sitten ystävieni kanssa roadtripllä pohjoisessa. Reissu oli ihana, yksi ihanimpia. Tuntuu, että koko ajan paistoi aurinko, ei ollut sääskiä, meillä oli hauskaa yhdessä, söimme herkullisia voileipiä ja jäätelöitä ja pysähdyimme aina, kun joku vain halusi. Reissun viimeisenä iltana ajelimme Luostolle ja kiipesimme ylös tunturiin. Jokaisella oli erilainen tunnetila siinä hetkessä. Jollekin se oli vähän tylsää, toiselle mitäänsanomatonta ja kolmannelle ehkä vain yksi ilta muiden joukossa. En ihan oikeasti tiedä mitä ystäväni siinä hetkessä ajattelivat ja tunsivat, mutta sen muistan, että oltiin eri tunnelmissa jokainen ja niin sai ollakin, neljä aikuista naista. Minulle se hetki siellä Ukko-Luoston huipulla on sellainen, joka on jäänyt syvälle mieleen. Maisema oli ja on niin uskomattoman kaunis, Lapin lumoa silmän kantamattomiin, rakastan Suomen luontoa, rauhaa ja kauneutta. Takana oli ihana yhteinen matka rakkaiden ystävien kanssa ja haikeus sen pienen roadtripkuplan loppumisesta. Onneksi raahasin tunturiin mukanani mekon, jonka olin ottanut koko reissuun mukaan vain siksi, että halusin videon itsestäni tanssimassa se päällä. Ja onneksi Riikka kuvasi.
39.Miki oli kertonut mulle, että sinä viikonloppuna on mun synttäriyllärin aika. Olimme tulleet Mustikkalaan jo keskiviikkona ja ylläri alkaisi perjantaina kello 15. Ota mukaan laskukamat ja riittävästi lämmintä vaatetta, lähdemme ajelemaan kotia kohti, Miki opasti. Ajoimme Mikin luo Espooseen. Nyt mennään metroon, otetaan kamat mukaan, tuli käsky. Olin äimistynyt. Metrolla Tapiolasta Rautatieasemalle. Hirveän raskas tavarakuorma mukana. En voinut ymmärtää miksi olimme lähteneet Mustikkalasta yhtään mihinkään, kun viihdyn pelkästään siellä niin hyvin. Selvisi, että junaan ollaan menossa. Jaahas, vai että Tampereen junaan. Okei sitten. Rakastan kyllä yllätyksiä, mutta olin lievästi sanottuna hieman pahantuulinen koko junamatkan ajan. Väsynyt kaikesta matkaamisesta ja tavaroiden raahaamisesta ja ärsytti, etten yhtään tiennyt mitä odottaa, minne ihmeeseen ollaan matkalla. Päässä raksutti ja yritin älytä minne ollaan menossa, Ellivuoreen tai Sappeelle, siis hotelliinko Tampereen keskustaan, mitä ihmettä, miksei me voitu ajaa suoraan mökiltä sinne, niin paljon kysymyksiä. Nousimme pois junasta Tampereella, raahauduttiin tavaroidemme kanssa liukuportaat alas asematunneliin ja tiuskaisin Mikille itku kurkussa, että voitko nyt kertoa minne ollaan menossa? Miki otti mua hartioista kiinni, katsoi syvälle silmiin ja sanoi maailman lempeimmin: Rakas, me hypätään nyt yöjunaan ja mennään Pyhätunturille koko viikonlopuksi.
Sitten vasta koinkin kaikkien tunteiden mylläkän, ilon, häpeän, ärtymyksen, riemun, pakahduttavan onnentunteen ja itkuhan siinä tuli. Se synttäriylläri oli mahtava!
40. Tämä tarina tapahtui juurikin tuolla synttärimatkalla. Päivän ohjelmassa oli hiihtolenkki, joten päätimme käydä ensin lounaalla, jotta jaksamme varmasti ja jos latukahvila ei olekaan auki. Istahdimme ravintolan pöytään ja riisuin takkiani tuolin selkämykselle tuolilla vähän kiermurrellen ja samalla katseeni kiersi pitkin ravintolaa, sillä tavalla huolettomasti kaikkea silmäillen eikä oikeastaan mitään samalla ajatellen. Katseeni osui vanhempaan mieheen ja katse myös ohitti yhtä nopeasti hänet kuin oli osunutkin, ja samalla tajusin, kuka hän oli! Lapsuuden opettajani 5-6-luokilta! Nousin siltä istumalta seisomaan, oikein hypähdin ja samoin teki hän, se oli kuin jostain elokuvasta, iloinen jälleennäkeminen vuosikymmeniä myöhemmin! Molemmat sanoimme naurahtaen yhteen ääneen toistemme nimet. Halasimme ja kävimme lyhyesti vuosikymmenten kuulumiset läpi. Kohtaaminen oli ihana ja unohtumaton. En muista olemmeko nähneet sen jälkeen, kun ala-aste loppui vuonna 1993. Ja jo se, että hän muisti nimeni ja totesi keskustellessamme myös vaimolleen, että tuollainen se Tiina oli silloinkin, iloinen ja sosiaalinen, oli aivan jotenkin todella liikuttavaa.
41. Olen ollut yhden kerran Venla-gaalassa. Mulla ei ollut niin hienoja juhlavaatteita, joten lainasin ystävältä fiftarihenkisen pallomekon. Gaalan jälkeen oli bussikuljetus jatkoille. Juuri sillä hetkellä, kun olin nousemassa bussiin, jostain tuli valtaisa tuulenpuuska ja koin täydellisen Marilyn-momentin. Hameenhelma nousi korviin!
42. Vuosia sitten Kulttuuritalolla oli Alasti-klubi, jossa konsertoi eri artisteja. Päästiin lyhyellä varoitusajalla naapurin kanssa katsomaan Kaija Koota. Päästiin istumaan ihan eturiviin pyöreän lavan reunalle. Konsertti upea. Kaija oli vetäissyt keikkansa ja yleisö oli hurmioissaan. Hän laskeutui muutaman portaan lavalta alas ja käveli ohitsemme. Me ja muu yleisö taputettiin. Kohdallani hän katsoi minua silmiin, otti kädestäni kiinni ja pyyhki hiet otsaltaan mun käteen. Mikä huvittava, hauska ja ikimuistoinen hetki!
43. Rakastin lapsena ja teininä istahtaa olkkarin beigelle sohvalle äidin viereen. Meillä molemmilla oli kutimet, ristipistotyö tai virkkuutyö käsissämme ja katsottiin yhdessä televisiosta just se elokuva, mikä sieltä sattui kymppiuutisten jälkeen tulemaan. Lemppareitamme oli tositapahtumiin perustuvat. Mainostauoilla jompikumpi kävi tekemässä voileivät molemmille.
44. Tähän viimeiseen tarinaan on hyvä päättää nämä tarinat ja jäädä odottelemaan vielä kymmeniä, satoja, tuhansia lisää. Tämä sattui äsken, kun laskin tietokoneen pöydälle, jonka olin juuri pyyhkinyt. Totesin siinä, kun tajusin talouspaperin loppuneen ja pyyhkäisin hieman kostean pöydän hameen helmallani, että mullahan taitaa olla elämässä uusi motto (vanhoja ovat: Tosikot vittuun ja Ei kai kaiken aina tartte olla niin vakavaa) ja se menee näin: Aina voi pyyhkäistä hameenhelmalla. Sen kostean pöydän, lapsen räkänokan ja omat kyyneleet, jos ei ole nenäliinoja. Story of my life.
Siinä oli kaikki neljäkymmentäneljä tarinaa!
Saispa elää vielä terveenä ainakin toiset 44 vuotta!
Ja kyllä yksi ihmeellisimmistä tarinoista on se, että lapsena haaveilin isosta perheestä. Kirjoittelin valtavan pitkiä nimilistoja, minkä nimisiä lapsia haluaisin, kunnon rimpsuja. Ja nyt mulla on iso perhe, kolme synnyttämääni lasta ja kaksi bonustyttöä ja ihana mies. Meidän perheenjäsenillä on yhteensä vaikka kuinka monta kotia, mutta meillä seitsemällä on yhteinen ihana, oma paikka, Mustikkala. Ja kuka tietää vaikka joskus asuttaisiin kaikki yhdessäkin, elämästä ei tiedä. Meidän perhe on niin ihana, iso rikkaus, valtavan tärkeä ja ihan vaan tosi hyvä perhe, jota rakastan, josta olen valtavan kiitollinen ja jossa jokainen saa olla omanlaisensa. Ja niillä mun bonustytöillä on toisina niminään nimet, jotka olivat niillä mun nimirimpsulistoilla myös!
Jos sulla on jotain hauskoja muistoja meistä tai minusta, niin kerro kommentteihin, olis ihanaa kuulla! <3
