44 VUOTTA JA 12 PÄIVÄÄ
Ei, se ei ole minun ikäni. Itse olen vielä pari kuukautta 43-vuotias. Tuo otsikon ikä on kuin jokin veteen piirretty viiva, ilmassa leijuva pilvinauha tai jokin maaliviivalla odottava leveä ja leijuva satiininauha, joka pitää saada katkaistua. Se oli isäni ikä hänen kuollessaan vuonna 1997.
Olin 17, kun isä kuoli onnettomuudessa. Hän lähti pelastamaan veden varaan joutunutta serkkuani ja he molemmat jäivät sille tielle. Ihan hirveän surullista, kamalaa ja asia, jota en olisi halunnut joutua kokemaan, mutta joka on iso asia elämän matkallani. Elämässä ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, se voi olla ihan mitä vain, hyvää, pahaa, kauheaa tai äärettömän ihanaa. Mulle ja meille yksi merkittävä asia oli tuo isäni kuolema tuona lämpimänä kesäpäivänä. Olen vuosien saatossa miettinyt kuulkaas monet ja monet kerrat, että mitä jos iskä pörhältäiskin Mustikkalan pihaan autollaan ja olis, että no mitäs tänne, määpä tulin kyllään. Tai että millainen pappa hän olisi kaikille lapsenlapsilleen ollut, olisko se vienyt ne metsään retkelle, kalastamaan ja vetänyt niitä pulkassa pitkin ojan pohjia, niinku meidän kanssa, kun oltiin lapsia? Luulen, että olisi. Nuo ovat valtavan ihania ajatuksia ja haavekuvia. Toivon, että iskä jossain pilven reunalla naureskelee mulle nyt ja nyökyttelee, että niin hän olis tehny.
Viime vuosina, vuosi vuodelta enemmän mua on alkanut kauhistuttaa se, että vanhenen. Ei kuitenkaan kehon muutokset tai rypyt tai kremppaava keho. Kaikkia niitä mulla kyllä on ja itseasiassa olen tyytyväisempi peilikuvaani vuosi vuodelta enemmän, tykkään siitä miltä näytän ja tunnen itseni kauniiksi ja ihanaksi. Olen melko terve ja elossa ja se on ihanaa! Mutta se mikä mua on kauhistuttanut, on se, että isäni kuolinikä lähestyy! 44 vuotta ja 12 päivää! Teininä 44-vuotiaana kuollut isä kuulosti verrattain nuorelta kyllä, mutta kuitenkin jo aika vanhalta. Isovanhempiin ja moniin sukulaisiin verrattuna ihan liian aikaisin täältä lähteneelle, mutta olihan se jo elämääkin saanut nähdä, ajattelin varmaankin. Mutta nyt ja näinä viime vuosina olen ollut äärettömän surullinen ja itkenyt monet itkut siksi, että menetin niin nuoren isän. Ja että se ikä lähestyy minua! Se kauhistuttaa.
Olen jutellut muiden vanhempansa menettäneiden kanssa ja en ole tämän asian kanssa yksikseni. Todella monet muutkin pelkäävät sitä ikää, jona vanhempi on kuollut. On ikäänkuin aika ennen ja jälkeen ja se näkymätän viiva pitää saada ylittää ja sitten (kai) helpottaa. Mulla tuo päivä on edessä maaliskuun kahdeksantenatoista tänä vuonna. Ja ihan järjetön asiahan tämä myöskin on, koska minä olen aivan erillinen henkilö verrattuna isääni eikä ole mitään mittaristoa tai taulukkoa kenenkään eliniästä tai mistään muustakaan tähän liittyvästä. Se on vain tunne ja ajatus.
Siltikin se on ahdistanut ja olen miettinyt ja työstänyt tätä asiaa aika paljon. Rakastan syntymäpäiviäni ja ajattelin jopa, että tänä vuonna taidankin pitää synttärit vasta tuon rajapyykin ylittäneenä. Siis jos sinne asti pääsen. Jos voisin, pitäisin ihan megaisot ja ihanat elämän juhlat! On ihmeellistä, miten sitä alkaakin neljänkympin ylittäessä miettiä paljon enemmän juuriaan, sukututkimukset ja dna-testit kiinnostavat, ei jaksa enää tuhlata aikaansa hyvänpäiväntuttujen kanssa turhan päiten lörpötellen tai katsoa edes samoja elokuvia toistamiseen! Ptää nähdä ja kokea paljon kaikkea itselle tärkeää ja oma aika ja elämä on niin arvokasta, ettei sitä voi nuin vain tuhlata turhuuksiin. Tai siis luulen, että se kaikki liittyy nelikymppisyyteen tai sitten se olen vain minä ja mun pelkoni neljäneljeäykskakkosesta!
