OLIPA IHANA JUHANNUS
En tänä vuonna suunnitellut juhannuksen rientoja yhtään. En ehtinyt pohtimaan mitä tehtäisiin ja halusin päästä melko helpolla. Siispä lasten kanssa päätimme, että ihan vain ollaan ja otetaan rennosti kotona. No, tiedättehän te, ettei se aina ihan niin mene, että siellä kotona olis erityisen rentoa vaikkapa siitä syystä, että on juhannus ja silloin nyt vaan ruukataan olla silleen tavallista lungimmin.
Juhannusaattona lapset riehuivat kotona, lelut levisivät huoneesta toiseen, minä päätin olla niistä välittämättä (leluista siis) ja otin imurin esiin, ajattelin, että pesaisen jopa lattiat. Kunnes puhelin piippasi. Ystävä sieltä viestitteli, että ettekö ihan oikeasti meinaa tulla sinne toisen ystävän mökille...
Syntyi muutaman viestin mittainen viestiketju, jonka viimeinen kirjoittamani viesti kuului, että no perskeles, nähdään tasalta pihalla, me hypätään kyytiin! Onneksi mentiin. Paikka on niin ihana joka kerta, talon emännistä toinen rakas ystäväni jo yli kaksikymmentäviisi vuotta ja siellä saa olla kuin olisi kotonaan. Puutarha on maaginen, (muistatteko vielä viime syksyn puutarhajuhlat?) tuntuu, että aina kun siellä juhlitaan, sää on lempeä, taivas hohkaa kauneuttaan, linnut livertävät ja tuulenvireitä ei ole juuri nimeksikään. Oli rento, ihana, juuri sellainen juhannusmainen tunnelma, jollaista aina pitkän talven aikana kaipaa. OIimme vain, vaikka touhusimmekin kokoajan. Söimme, lapset uivat, sauna lämpesi, istuskeltiin, pidettiin juhannusolympilaiset, lapset saivat kirmailla ja juosta sydämiensä kyllyydestä, poltettiin kokko ja odottelimme sen sammumista kesäyössä ja lauleskelimme suomi-iskelmää. En olisi halunnut olla missään muualla kuin rakkaiden ystävieni ja maailman tärkeimmän kolmikkoni kanssa (kuvissa tosin ei vilahtele vilkkaasti kameraa vältellyt keskimmäiseni vaan ystävän ihana tytär). Nukahdimme valoisaan kesäyöhön valkoisessa saunakamarissa, jonka pöydällä oli maljakollinen niittykukkia.
