KESÄINEN PYÖRÄRETKI KEMIÖNSAARELLA

Kaupallinen yhteistyö: Pelago

Näin eilen parin vuoden takaisin kuvakaappauksen. Siinä oli mun Tinder-profiilista näpsäisty kuva. Punahuulinen 37-vuotias nainen katsoi kameraan ja hymyili. Teksti oli ihana. En muistanut oikeastaan enää tarkalleen, mitä mulla tekstikentässä milloinkin Tinderissä luki, mutta kaksi asiaa siinä oli aina: kirjoitin siihen siitä, että tykkään vaaleanpunaisista auringonlaskuista ja pyöräilystä. Minusta ne asiat kuvastavat mua paljon. Molemmat oli siis tietysti mainittu. Oli niin hauskaa nähdä kuva ja miettiä missä tilanteessa on juuri nyt. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu enkä pidä tätä nykyistä tilannettani itsestäänselvyytenä tai varsinkaan ajattele niin, että loppuelämäni menisi sataprosenttisen varmasti ilman tindereitä tai muita, koska ikinä ei vaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Olen kyllä melkoinen onnennainen tässä hetkessä ja ihanan autuaasti olen saanut unohtaa nuo monen vuoden deittimeiningit ja tinderöinnit. Olen todella kiitollinen parisuhteesta, joka mulla nyt on ja siitä yksityiskohdasta, että se alkoi juuri Tinderistä.

En tiedä tai muista, ollaan varmaan kyllä keskusteltu aiheesta, että mikä asia mun Tinder-profiilissa oli se juttu, mihin hellu tykästyi ja swaippasi samaan suuntaan minne minäkin. Ehkä se tai yksi niistä asioista oli pyöräily. Tai varmasti oli. Hän on vähän erilainen pyöräilijä kuin minä. On pyöräillyt paljon pidempiä matkoja ja paljon lujempaa kuin minä. Meillä onkin ollut suhteemme alkuajoista asti haaveena lähteä johonkin vähän pidemmälle pyöräretkelle. Tänä kesänä mahdollisuus siihen tuli vielä lähemmäs, kun sain Pelagolta yhteistyön tiimoilta upean retkipyörän, Airisto Outbackin.

Talvella mietittiin, minne kesällä lähdettäisiin ja kaksi kohdetta oli mielessä ihan ensimmäisenä: Lappiin ja Turun seutuville. Päätimme toteuttaa kummatkin. Pohjoiseen meillä oli asiaa muutenkin, sillä melkein Lappiin, nimittäin Kuusamoon oli tarkoitus mennä heinäkuun puolessa välissä kuvaamaan karhuja (tästä upeasta kokemuksesta tulossa oma postaus myöhemmin!) ja Turku nyt on tuossa lähellä (mutta vähän liian lähellä tai kaukana kuitenkin, kun koskaan sinne ei ole tullut lähdettyä pyöräilemään).

Pyörät lähtivät auton kyydissä kohti pohjoista hyvissä ajoin ennen yhteistä lomaamme, että valmistautuneita ainakin siltä osin olimme, että pyörät olivat mukana. Roadtrippimäinen kesäseikkailumme ei kuitenkaan ollut millään tavoin suunniteltu (karhukuvausta lukuunottamartta), joten reissasimme täysin fiiliksen ja sään mukaan. Loppujen lopuksi pyöräilyt pohjoisessa rajoittuivat lyhyisiin lenkkeihin, sillä muut seikkailut ja sadekuurot tulivat juuri niissä hetkissä vastaan.

Roadtripistä kerron tarkemmin tosiaan omassa postauksessaan, mutta yksi sen osa oli pysähdys Pärjänsuolla, Pudasjärvellä, pienessä kylässä josta molemmat vanhempani ovat kotoisin. Olimme jo ajelemassa paikan ohi, risteyskin oli jo ohitettu, kun päätimme sittenkin käydä ajelemassa autolla sielläpäin ja katsomassa entisten mummuloiden pihat. Suunnitelma muutettiinkin lennosta kuitenkin niin, että jätimme auton vanhan mummulani, nykyisen tätini kodin pihalle ja ajelimme 14 kilometrin lenkin lapsuuteni mummula-maisemissa. Se oli tärkeä pyörälenkki. Pyöräillessä näkee paljon enemmän ja kun samalla kertoo muistoistaan ja kylän tarinoita ihmiselle, jolle kaikki se on uutta ja tuntematonta, oppii tuntemaan hitusen enemmän myös itseään ja ymmärtämään vanhempiaan. Pärjänsuon rengas, joksi kylän ympyrän muotoista tietä kutsutaan ja joka on lähinnä metsä-suo-ryteikkömaisemaa, olikin mulle paljon tärkeämpi pyörälenkki kuin moni muu koko elämän aikana. En ottanut mukaan lenkille kameraa, kuvasin vain pieniä pätkiä instastooriin. Oivallukset ja asiat, joita pyörälenkki sai aikaan, ovat henkilökohtaisia, joten ne pidän itselläni vain.

Noin 1000 kilometrin päässä Pärjänsuosta etelään, aloitimme Kemiön saaren pyöräilyretkemme muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olisi tarkoitus ajaa enemmän kuin 14 kilometriä. Tässä vaiheessa seikkailureissua oli takana jo kuitenkin reilu viikko ja kotoa oli lähdetty mökkeilemään ja sukuloimaan lasten kera viikkoja sitten. Ihan pikkiriikkisen saattoi olla jo väsymystä rintapielissä.Aloitimme pyöräilymatkamme kuitenkin lauantaina iltapäivällä Mathidedalista, jonne jätimme auton ja pakkasimme tarvittavat tavarat pyörien kyytiin. Itse olin ostanut matkan varrelta kaksi edullista tarakkaan kiinnitettävää pyörälaukkua (XXL, hinta 25e per laukku) ja lisäksi etukoriin otin repun ja ohjaustankoon kiinnitin pienen puhelinpussukan. Hellulla oli erilaiset ja hienommat systeemit. Pyöräilyasuani en sen kummemmin jaksanut miettiä, aamulla päälle pistämäni kesähame toppeineen sai riittää.

Olimme katsoneet paperikartasta (jonka sain Pelagon liikkeestä mukaani ja jota kevään mittaan katselin puolihuolimattomasti silloin tällöin haaveillen, mutta en suunnitellen) Rannikkoreittiä ja valitsimme reittimme kartan suosittelemista pätkistä. Google Maps ei näyttänyt kartalta kaikkia reittejä mitä mitä paperikartalta olimme katsoneet, joten teimme ensin pienen mutkan heti reitille lähtiessämme. 

Teillä, joilla saa ajaa 80 kilometriä tunnissa, saattaa ajaminen pyörällä tuntua hurjalta, ellei siihen ole tottunut. Mullahan ei siis pidemmän matkan pyöräilystä kamoineen kaikkineen ollut kokemusta vuosikausiin, joten voi melkeinpä sanoa, että lähdin sellaisena uus-ummikkona tälle pyöräreissulle. Siihen tyyliin, että tiedänpähän tämän jälkeen mitä teen toisin, mikä on just hyvä näin ja mihin panostan seuraavalla kerralla. Nuo suuremmat tiet, jollaisella reitti heti alkuunsa alkoi, ei mua kyllä kauheasti jännittänyt. Pikkutiet toki ovat leppoisampia ajella.

Ensimmäinen etappimme oli Kemiö. Pidempi reissaaminen oli vähän jo rasittanut mieltä sekä kehoa ja aivan koko naiskokonaisuuttani, joten täysin leppoisimmin mielin tuo ensimmäinen pyöräilypätkä ei osaltani mennyt. Mua ärsytti kaikki ja lähinnä yritin vain keskittyä ajamiseen ja siihen, että pääsisin inhottavasta olotilasta pois. Kauppapysähdys Kemiössä jäätelöineen ja janojuomineen teki hyvää ja mielikin lähti vähän paranemaan päin. Tympäisi olla pahantuulinen pyöräretkellä, jota ollaan niin pitkään ja hartaasti odotettu. Onneksi seurani oli ymmärtäväistä.

Matka jatkui mutkitellen Norrlångvikin hiekkateitä pitkin. Ilta-aurinko paistoi ihanasti jo, hiekka pöllysi ja pienetkin alamäet oli parasta ajella vaan polkien lisää vauhtia. Niittykukat teiden varsilla näyttivät niin suloisilta, että olisin halunnut joka paikassa vaan pysähtyä kuvaamaan niitä, mutta päätin, että ne talletan mieleeni, en kameraan. Etten voi jatkuvasti pysäyttää sujuvaa ajelua vain kuvatakseni kaikkea näkemääni. Taloja oli siellä täällä peltojen keskellä eikä yhtään autoa tullut vastaan tällä hiekkatieosuudella, mutta kaunista oli, sitä siellä oli.

Ajeltiin hiljakseen sisämaan poikki metsä- ja maalaismaisemassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että yöpymissuunnitelmamme, eli Taalintehtaalle hostelliin yöksi, tarkoittaisi myös, että kauppaan olisi ehdittävä ennen kahdeksaa hakemaan ainakin jotain syötävää. Reissulaisina kun ei kauheasti kannettu ruokia mukanamme, vaikka olisi enemmänkin voinut valmistautua. Tainno oli meillä trangia mukanamme ja kuivapakattua retkimuonaa, mutta sellaisten syöminen ei houkuttanut hostellin keittiössä. Hellu lähti loppumatkasta ajelemaan kauppaan mun edeltä, koska vauhtini alkoi hiipua ja kello kahdeksan kaupan sulkemisaika lähestyä. Hän ajeli omaa vauhtiaan ja minä hurruuttelin haaveiluvauhtia kohti Taalintehdasta. Huh, miten olinkaan poikki, kun vihdoin pääsin pyörällä Taalintehtaalaisen kaupan pihaan. Viitisenkymmentä kilometriä oli päivän kilometrisaldo. Se ei kuulosta ihan hirveän paljolle, mutta kun kyydissä oli tavaraakin ja ilta lämmin, niin kyllä se mulle melkoinen matka oli. Naurattaa nyt ja tuolloinkin se meidän huoleton suunnittelemattomuus (jota ehdottoimasti suosittelen matkustustyylinä - oli ihanaa!), mutta varsinkin jälkikäteen olisi ollut kivempaa valita joku muu majoitusvaihtoehto kuin hostelli. Mutta toisaalta, olimme olleet lähes jokaikisen yön reissullamme erilaisissa paikoissa yötä, joten hostelli sopi joukon jatkoksi erinomaisesti.

Vietiin tavarat huoneeseen ja lähdimme tutustumaan vanhaan ruukkikylään. Haettiin avoimelta infopisteeltä Taalintehtaan kartta ja vähän kierreltiin kauniissa auringonlaskun värjäämässä maisemassa. Kävimme kurkkaamassa vanhoja hiiliuunia ja vähän käveleskelemässä, mutta todettiin, että rannan ravintola on nyt paras vaihtoehto oluineen kaikkineen. Ravintolassa alkoi samaan aikaan karaokelaulannat ja koska jonoa laulamaan ei ollut ollenkaan, laulaa luikautin Ei oo, ei tuun, Tytöt ei soita kitaraan ja Kotiviinin. Seuraavana aamuna matka jatkui. Oli mukavaa, kun sää suosi, eikä tarvinnut pukea päälle paljon mitään ja että tärkein varuste oli aurinkorasva. Itsehän valitsisin toisena päivänä asukseni mitäpä muutakaan kuin pyöräilyyn sopivan uikkarit+sortsit-yhdistelmän. Harkittiin Kasnäsin lenkkiä, mutta se olis ollu mulle jo etukäteen tiedettynä liikaa, joten jätettiin se pois tällä kertaa. Ajeltiin suoraan Söderlångvikin kautta kohti pohjoista.

Niillä teillä sattui hauska sattumus. Ajelin vähän hellun edellä ja käännyin hyvin hiljaisessa vauhdissa katsomaan taakseni, missä hellu on tulossa ja niin vaan hurautin ojaan. En kaatunut, mutta hiljaisella vauhdilla ajoin hitaasti ojaan. Nauratti niin, että meinasi tulla pissat housuun. Nauroin siinä sitten kippurassa tien reunassa, kun hellu ajeli luokseni ja ihmetteli, että mitä ihmettä ja missä pyörä. Siellä se oli matalan ojan pohjalla odottelemassa riskiä miestä, heh.

Suomen kesä on niin kaunis ja lempeän ihana. Luonto tuntuu kaikkialla tavallaan ihan omalta, on tuttu ja turvallinen olo, kun saa tuollaisissa paikoissa ajella. Tuollakin ajellessa saaristomaisemissa sitä mietin, että miten mahtavaa on päästä mielettömiin seikkailuihin täällä koti-Suomessa eikä tarvitse lähteä mihinkään muualle. En olisi halunnut tuolla pyöräretkellämme(kään) olla missään muualla kuin juuri tuolla. Dragsfjärdissa pysähdyimme limulle ja jäätelölle. Siellä oli ensimmäisen kerran todella todella kaunista, vaikka koko ajan maisemat olivat olleet kyllä nättejä, mutta siellä erityisesti melkein huokailutti se nätteys (enkä tietenkään ottanut kuvia). Road Café oli oikein mainio pysähtymispaikka ja pieni hengähdyshetki varjossa.

Ajaminen tuntui tosi kivalta muutenkin kuin vain maisemien takia. Pyörä toimi koko matkan kuin unelma, eli mun ei tarvinnut miettiä pyörää oikeastaan ollenkaan koko reissulla. Se kulki mun mukanani vain. Pitkään vaihteettomalla pyörällä ajaneena oli kyllä luksusta käyttää vaihteita. Varsinkin, kun maisemat olivat kumpuilevaa, eli välillä oli pitkiäkin ylämäkiä. Vähän aikaa kesti kyllä totutella siihen, että älyää riittävän ajoissa vaihtaa riittävän pienelle vaihteelle. Ylämäistä kun en varsinaisesti välitä. Keksin laulunkin, jota sitten itsekseni lauleskelin ylämäissä. Se meni kutakuinkin näin (leppoisalla rallatuksella laulellen): inhoan, inhoan, inhoan, vihaan, vihaan, vihaan, ****n ylämäkiä. Melkein joka kerta sitä laulaessa nauratti samalla. Alamäet sen sijaan ajoin tietysti aina niin lujaa kuin vaan uskalsin. Ra-kas-tan alamäkiä ja niiden ajamista täysillä!

Tajusin, että pyöräreissulla on yksi tosi tärkeä hetki, jota ilman reissusta ei tule mitään. Se on SIPSITAUKO. Haettiin nimittäin kaupasta tillisipsejä ja piimää. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyttiin ja kiivettiin kalliolle herkuttelemaan. Aivan täydellistä, kuten kuvasta huomaatte, että koko muu maailma ympäriltäni katosi. Gotta love sipsihetki kalliolla!Sipsitauon jälkeen onkin hyvä taas jatkaa matkaa, vain tajutakseen, että mullahan on muuten geokätkösovellus puhelimessa, joten etsittiin sitten yksi geokätkö. Kuulostaa vähän siltä, että meillä olisi vain tauoteltu koko matka. Ei, kyllä me ihan näpsäkkää vauhtia ajeltiin ja siinä maisemien ihastelun ja myytävien talojen bongailun ohessa ajeltiin. Lempparikylä oli kyllä Västanfjärd. Siellä olisi mielellään viettänyt aikaa enemmänkin ja ihastellut oikein kunnolla. Kylällä olisi ollut vanha kyläkoulukin muutettuna Bed & Breakfast -paikaksi. Sinne ehkä ens kerralla sitten.

Loppumatka huruuteltiin lähempänä rantaa ja tieltä näkyi välillä merellekin. Todellakin huokailtiin näkymille, ihasteltiin kauniita maisemia ja upeita lomapaikkoja ja ihmisten koteja. Aloin olla siinä ehkä 40 kilometrin jälkeen aika poikki, eikä yhtään lohdutellut ajatus, että vielä semmonen kolmisenkymmentä jäljellä. Mutta sinnillä ja hyvällä tuulella vaan eteenpäin. Jälkeenpäin sain hellulta oikein erityiskehuja, että en paljoa valitellut. Miksipäs olisin valitellut, sillä kaikki oli aikas ihanaa ja pyöräily ajoittaisesti rankkuudestaan huolimatta ihan todella mukavaa.

Loppumatkasta tehtiin taas niin, että hellu ajeli edeltä Kemiöön ja minä perässä samaan suuntaan verkkaisempaa tahtia. Ajelin bussipysäkille odottelemaan, kun hän kipaisi meille limut ja ananashampparit paikalliselta grilliltä. Olo oli kuin prinsessalla tai oikealla kuningattarella, kun hän saapui pysäkille ja syötiin herkkuateriat Perniöntien varrella pienessä varjoisassa nurkassa bussipysäkin katoksen alla. Yksi lempihetkiäni koko reissulla.

Aivan viimeiset kilometrit mentiin paperikartan mukaista reittiä autolle. Ensin isoa tietä mantereen puolelle ja lopuksi hauska metsäpolkumainen tie, jonka lopussa oli ihan hirveän iso ylämäki. Onneksi en tiennyt siitä mitään etukäteen, sillä päivän kokonaiskilometrisaalis oli 68 ja karmiva ylämäki loppumetreillä suoraansanottuna ällö! Mutta että KUUSKYTÄKAHEKSAN kilsaa! Se on mieletön määrä minulle, oon ihan hurjan ylpeä saavutuksestani. Noin 130 kilometriä kahden päivän aikana on mulle kyllä todella kova määrä, josta on hyvä ja kiva jatkaa pidemmille ja kreiseimmille reiteille.

Huomioita matkan varrelta: Olisi tietty voinut seurata jo alusta asti pyöräilyreitin LIIKENNEMERKKEJÄ, joita matkan varrella oli todella selvästi esille, mutta ei tajuttu sitä heti alkumatkasta, vaan katseltiin vaan paperikarttaa ja kännykkää. Ja tietty Rannikkoreitin nettisivu tuli tutuksi vasta tätä kirjoitusta tehdessä, se on todella loistava apu suunnitteluun, jos niin villiksi alkaa, että ihan suunnittelee reissujansa etukäteen. Ens kerralla myös puen oikeat, pehmustetut pyöräilyhousut jo heti alkuunsa jalkaan. Tällä kertaa laitoin hellun moiset housut jalkaan noin 5 kilsaa ennen maalia ja ne olivat kyllä kieltämättä hyvät kilometrit ja ennen kaikkea mun asu oli u p e a: uikkari ja pehmustetut pyöräilyhousut.

Noin muuten suosittelen Rannikkoreittiä kyllä täydestä sydämestäni. Hyvät, leppoisat tiet, nättiä maisemaa ja sopivasti kumpuilua. Varsinkin pohjoisen tytölle ihan eksoottista tuollainen seutu. 

Ja vielä viimeiset sanat pyörästä: Pelago Airisto Outback on ihana. Kuten jo aiemmin mainitsin, se kulki hiljaa, sujuvasti ja niin täydellisesti kanssani koko matkan, että olen aivan hullaantunut ja en malta odottaa, minne seuraavaksi reissataan. <3

Ps. Reissun jälkeen on myös hyvä muuten tarkistaa ja huoltaa pyörää. Instagramin puolelta löytyy mun aiemmin tekemäni huoltovideostoorit. Niillä pääsee hyvin alkuun. Kantsii kurkata, jos et oo vielä nähnyt!