JOULULAHJAN LUNASTUS // KARHUKUVAUSTA KUUSAMOSSA
Viime jouluna lahjoja avatessa vastassa oli melkoinen yllätys. Rakastan lahjoja, joissa lahjanantaja on miettinyt saajaa, napannut ehkä jonkin toiveen tai haaveen jostain rivien välistä tai hoksannut jotain mitä saaja itsekään ei ole tajunnut. Yritän itsekin aina olla korvat ja kaikki muut aistit höröllä, että osaisin tarttua pieniin huomioihin. Tämä lahja oli juuri sellainen, jossa jotain erityistä oli nähty tai kuultu. Kääreestä, vai olikohan se kuori, paljastui lahjakortti. Eikä se ollut mikä tahansa lahjakortti, vaan yhteinen elämys antajan (eli hellun <3) kanssa ja mun pitkäaikainen haave - karhukuvausta Kuusamossa.
En muista, että oltaisiin puhuttu sivulauseita kummemmin hellun kanssa karhukuvausjutuista, mutta niin se vaan oli tällaisen mun haaveen hoksannut ja toteuttanut. Ihanaa! Sain heti jouluna jo tietää, että kesällä mentäisiin ja että paras aika olisi heinäkuun lopulla. Silloin saattaisi olla jopa pentujakin maisemissa. Joten ei muuta kuin jouluna kalenteriin ylös heinäkuun kohdalle, että KARHUT! Talvi pyyhälsi ohi, kevätkin ja kesääkin melko pitkälle, kun vihdoin saapui se päivä, että lahjakortin lunastus tapahtuisi. Ei tehty tuona päivänä roadtripillamme (josta kirjoitan lisää enemmän myöhemmin) juuri mitään, sillä ei haluttu olla väsyneitä kuvauskopissa, sillä parhainta olisi tietysti saada kokemuksesta kaikki irti. Se oli hyvä päätös, koska ilta karhukopilla oli juuri niin jännittävä kuin olin uumoillutkin sekä paljon, paljon enemmän.
Mulla on aina ollut iso pelko karhuja kohtaan. En oikeastaan tiedä mistä se on juontanut juurensa. Ei mulla ole mitään eläinpuistoja kummempia, erityisiä kokemuksia karhuista ja sielläkin tietysti aina olen luottanut siihen, että karhut pysyvät aitauksissaan ja niin ovat pysyneetkin. Olen eläintarhoissa aina katsellut mielelläni karhuja, vaikka toki olen aina vähän ollut, että kääkkis, kuinka ne ovat isoja, upeita eläimiä.
Vaellusreissuilla olen ollut se tyyppi, jonka repussa kilisee nippu kulkusia. Joku joskus nuorena kertoi mulle, että kulkuset karkoittavat karhut, joten siitä asti on Korouomat, Aakenukset ja Isojärvet kuljettu kilisten. En tiedä onko sillä oikeaa vaikutusta, mutta ainakin kaikki kuulevat missä minä menen. No karhut varmasti kuulevat ja kaikkoavat hiljaisempiin maisemiin, jos sattuisivat samalle reitille, mutta sama vaikutus niillä kilisijöillä on vaelluskavereihin. Muistan eräänkin kerran, kun kaverit ovat todenneet, että saat kyllä kävellä ihan rauhassa siellä vähän perässä, ei jakseta kuunnella kulkusiasi. Varasuunnitelmana mulla on ollut tietysti myös se, varsinkin Korouomassa, jossa tiedettiin karhujen varmasti oleilevan meidän siellä vaellellessa, että kaadun kasvot edellä mättäälle rinkka selässä, jos karhu tulee vastaan. Taisin tuota kaatumista jopa joskus harjoitella. Ystävä juuri muisteli, että menin erääksi yöksi autiotuvalle, vaikka ystävät nukkuivat ulkona. Pelkäsin karhuja niin paljon.
Olen nähnyt paljon karhupainajaisia elämäni aikana. Usein olen juossut pitkin unimaailmani metsiä, milloin juossut lapsuuden suunnistusmaastoja muistuttavia metsäpolkuja pitkin karhut kintereillä ja milloin taas olen juossut piiloon vanhaan huvilaan, jossa on kierreportaat ja paljon sokkeloisia huoneita. Joka kerta siellä samassa metsässä. Unimaailmassa. Ne ovat olleet mulle niitä unia, joista on tosi inhottava herätä. Samaan aikaan tuo metsien upea ilmestys on silti kiehtonut mua ihan hirvittävästi. Vuosikausia olen haaveillut, että pääsisin kokemaan jotain vähän erilaista liittyen karhuihin. Kuvaamaan niitä jonnekin erämaahan. Nyt se sitten toteutui. Oli sateisen päivän ilta, kun ajeltiin Kuusamossa pientä hiekkatietä kilometrikaupalla kohti Venäjän rajaa. Parkkipaikalle saavuttaessa ja kuvausporukan kokoontuessa ryhmän vetäjämme kertoi, että siinä autojen takana metsässä on hyvin suurella varmuudella ainakin nelisen karhua. KÄÄK! No, kyllähän mä sen tavallaan tiesin, mutta ei mua noin tarkat tiedot kiinnosta, tuntuu liian yksityiskohtaiselta tiedolta. Samaan syssyyn hän jatkoi, että karhuja hyvin harvoin kiinnostaa ihmisen tekemiset, että kyllä ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä. No joo, eikai siinä, lähetään sitte käveleen sinne mettään!
Kerroin karhupelostani ja vetäjä ehdotti, joskos haluaisin hänen perässään kävellä sen muutaman sadan metrin matkan perille kojuille. TODELLAKIN, KIITOS! En varmaan kääntynyt edes taakseni katsomaan, että missä se hellu siellä oikein on, kun hiirenhiljaa lähdettiin seurueellamme (mukana oli koko viikon kopeilla kuvaamassa ollut karhuvalokuvausta harjoitellut ryhmä kurssilaisia) kävelemään kohti K A R H U J A. Voin sanoa, että silloin pelotti. Kädet hikoilivat takin taskussa, puristin taskupussia minkä metsiin kuikuilultani ehdin. Toivoin vain, että EN NÄKISI YHTÄÄN KARHUA kävelymatkan aikana.
Kun kojut näkyivät edessämme, näin niiden oikealla puolella, suurella aukiolla ruskean hahmon. Karhun. Kädet alkoivat täristä, hymyilytti ihan hulluna ja veri todellakin kiersi tässä neitokaisessa.
Hipsittiin hiljaa kuvausmökkeihin ja vau, mikä näkymä pienistä ikkunaluukuista avautuikaan! Ainakin kymmenen karhua pitkin metsäaukiota. Istahdettiin vanhoille bussinpenkkituoleille, avattiin ikkunaluukut ja laitettiin kamerat valmiuteen. Olin tietysti aivan autuaasti unohtanut objektiivihommat kotoa lähtiessäni, olihan kesälomareissumme tuossa vaiheessa kestänyt jo parisen viikkoa ja sisältänyt niin monenlaista aktiviteettia, mutta onneksi sain vetäjältä lainaan hyvän putken, jolla nämä kaikki kuvani olen ottanut. Kiitos siitä vielä! Olisin varmasti ollut tyytyväinen kokemukseen mitä tahansa kuvia ottaen, mutta tulihan näistä kuvista kunnon vehkeillä ihan tosi hienoja! Ensikertalaiseksi luontoeläinkuvaajaksi jopa niin loistavia omasta mielestä, että iski mukava ylpeydenpuuska omista valokuvaustaidoista, ja se se vasta oli aivan ihana tunne kokea pitkästä aikaa!
Nelisen tuntia me siinä niitä karhuja katseltiin ja kuvattiin. Äitikarhut ja kuusi pentua olivat tietysti ne kaikkein liikuttavimmat olennot, mutta ihan jokainen karhu siellä olivat ihan mielettömiä. Taivaalla liitelevät valtavat kotkat samoin! Ja siis oikeasti, ajatella, nähtiin KARHUNPENTUJA! Miten suloista ja ainutlaatuista. Ihan joka hetkeä ei tietenkään tullut kuvattua tai katseltua kameran takaa. Välissä sitä saattoi vaan istuskella pienen avonaisen ikkunaluukun takana ja katsella siinä muutaman metrin päässä löntystelevää karhua. Että melko nopeasti katosi se pelko karhuja kohtaan, mikä mulla vielä siellä parkkipaikalla oli. Ja minnekö se katosi? No en minä tiedä. Ehkä siihen tosiasiaan. että ihminen se pahis on, eikä se karhu ja jotenkin se iski tajuntaan siellä karhukopissa.
Karhut myös näyttivät niin lempeiltä olennoilta. Tunsin tietysti yhtäläisyyttä karhulasten äitien kanssa. Pentujen kävellessä takajaloillaan äitinsä perässä hupsusti tai kun pikkuiset pennut kiipesivät puiden latvoihin leikkiäkseen kai vaan, mua melkein itketti. Välillä karhunpennut kiipesivät emon syliin. Tietysti, äitin syli on aina avoinna. Tuli ikävä omia lapsia ja koko kokemus siinä hetkessä tuntui niin paljolta. Oli myös hauskaa katsella karhuja niin monen tunnin ajan, kun jokainen niistä näytti niin omaltaan ja sitä alkoi pikkuhiljaa tunnistaakin karhuja, että jaa se oli tämä se joka tuolla teki äsken sitä ja sitä ja niin, tää on se jolla on tää hauskan mallinen kuono ja tuolla on se läikkä kyljessä. Karhukopille olisi ollut mahdollisuus jäädä myös yöksi, mutta karhujen lähtiessä omille teilleen metsäaukiolta tuona heinäkuisena myöhäisiltana, päätimme mekin, että ei meillä sinne tarvitse jäädä. Oltiin koettu jo riittävästi, paljon enemmän kuin mitä ikinä osattiin kuvitella. Pakattiin kamerat reppuun, jossa kaikki eväät odottivat syömättöminä, sillä eihän siellä voinut missään välissä kunnolla jättää kameroita tai tilanteita tauolle. Ja hiirenhiljaa hipsittiin samaa metsäpolkua takaisin autoille. Ja voitteko kuvitella mitä siinä kävellessä mietin. Mietin vain, että NÄKISINPÄ METSÄSSÄ KARHUN!
Mutta ei, ei nähty. Mutta paljon tapahtui tämän Tiinan sisällä tuona iltana. Jos mulla olisi se vanha rinkka, joka selässä olen nuorempana vaellellut, niin ottaisin siitä nyt ne kilkuttimet pois. Seuraavaan, uuteen rinkkaan, jonka joskus hankin, en lisää mitään ylimääräistä, sillä enää eivät karhut mua samalla tavalla pelota. Kunnioitus noita metsän uljaksia kohtaan vaan kasvoi. <3