KUPLAVILTTI ELI PUFF QUILT KUMMITYTÖLLE
Mulla on ollut tapana antaa kummilapsilleni joku isompi käsintehty lahja heidän syntyessään tai nimiäislahjaksi. Siispä, kun sain kunnian kummiuteen, tiesin mitä aion tehdä. Tilkkupeiton.
Idea peittoon ei tullut tuosta vaan. Mulla ei vielä viikko ennen juhlia ollut aavistustakaan millaisen peiton tekisin. Olin makustellut, tuumaillut, miettinyt ja antanut ajatusten juosta. Mulle parhaiten toimii siis sellainen entivanhainen tapa, että en haali ideoita mistään, vaan odotan vain, että se pulpahtaa itsestään. Olen ennenkin todennut, että esimerkiksi käsityömessut tai pinterestkään eivät kauhean hyvin sovi mulle, ne ovat niin täynnä inspiraatiotulvaa, että tukahdun. Vaikka maailmassa on tosi paljon jo keksitty ja hyvin vähän voi keksiä mitään ihan uutta ja omaa, niin silti haluaisin aina voivani tehdä asiat omalla tavallani muitaihaniamaisesti itsestään ja luonnostaan.
Istuin sängyn laidalla pohtimassa ja yhtäkkiä muistin jossain nähneeni kuplaisan tilkkutyön ja tiesin, että sen haluan tehdä. Yhdellä hakukonehaulla löysin tämän videon, jonka katsottuani olin melko pian tiputtanut kangaskaapista kaikki laatikot ulos ja auki ja valinnut sopivat kankaat.
Olen tuntenut kummityttöni äidin 32 vuotta, yhden iäisyyden siis. Muistan jo tuolloin, lapsena vielä, ihastelleeni heillä kotona ja lomamökillään tilkkutäkkejä päiväpeittoina. Ja kuinka teininä heillä pidetyissä kotibileissä muiden lähtiessä pihalle tupakalle (hyi), jäin aina yhden pojan kaksistaan sisälle, koska oltiin ainoat tervehenkiset (tää on mun yksi suurin ylpeydenaihe elämässäni, että olin sellainen teini siihen aikaan) ja silloinkin usein ihailin tv-huoneessa keinutuolin selkämyksellä ollutta upeaa tilkkutyötä.
Ompelin peittoa pääsiäisen alla Mustikkalassa yhden kokonaisen päivöän aamusta iltaan. Kangaspöly vain pöllysi ja koko tupa oli yhtä ompelumaailmaa. Se oli ihanaa! Katsoin todella monta jaksoa Australian ensitreffit alttarilla -sarjaa, jota onneksi on kaudessa aina kymmeniä jaksoja ja ommella hurruutin paloja yhteen. Välillä piti tilkkuja täytellä vanulla sitä mukaa, kun ne valmistuivat ja rivi riviltä peitto alkoi näyttää siltä mitä pitää.
On jotenkin erityinen ympyrän sulkeutuminen tämä, että sain antaa tilkkutäkin lahjaksi pienelle tyttöselle, jonka edesmennyt isoäitinsä on minut inspiroinut isosti aikoinaan tilkkutöitä tekemään.
Peittoon pääsi mukaan lempparikankaita vuosien varrelta ja myös muutama spesiaali kangaspala: isommasta työstä leikkaamani kirjottu tanssiva nalle, teinin nelivuotiaana piirtämä ja kankaalle painettu Eiffel-torni, kutosluokkalaisen pienempänä koristelemaa vohvelikangasta ja vihreä-valkoinen raitakangas muistuttaa mua ystäväni lapsuudenkodista. Se oli sellainen väriyhdistelmä, jota oli paljon siihen aikaan, kun me tutustuttiin.
Valitsin pohja- tai kankaaksi peittoon harsokangasmaisen valmiin viltin. Löysin sen sattumalta samalla kauppareissulla, kun aikomukseni oli mennä kangaskauppaan. Yllätyksekseni harsoviltti maksoi sen verran vähän, että se oli edullisempi valinta kuin mitä olisi ollut kangas suoraan pakalta.
Tällaiseen peittoon ei oikein voi tehdä perinteisiä tikkauksia koneella. Tikkausten sijaan ompelin jokaiseen neljän tilkun kulmaukseen (miksi en keksi parempaa kuvausta tälle?) pienen raksin ja solmin langat taustapuolelle. Olen nähnyt vastaavia solmutikkauksia joissain kaukomaiden tilkkupeitoissa, että ehkä näillä on joku oma sanansa? Saa kertoa, jos tiedät enemmän.
Vauva täyttää pian jo vuoden ja tiedän hänen köllötelleen ensimmäisen elinvuotensa aikana tällä kuplapeitolla usein. Se tuntuu mukavalta ja lämmittää sydäntä. Peiton kupliin kirjomat tytön nimikirjaimet ja minun kirjottu signeeraus, tuntuvat kivalta nekin. Vähän sillä tavalla että tuli sitten tällainen hieno rakkaudenosoitus tehtyä suloisella tytölle, jonka elämässä saan olla! Kiitollinen olo.
Kuplaviltin tekeminen oli niin mukavaa ja hauskaa, että olen haaveillut jo seuraavasta. Pitäisi vaan päättää minne se tulisi ja minkä kokoinen ja minkä värinen ja tarvitaanko me oikeasti uusi tilkkupeitto? No, tietysti tarvitaan, en ole tehnyt vielä yhtään MÖKKITILKKUPEITTOA, vaikka juuri sellaisista haaveilin silloin 90-luvulla siellä ystäväni mökillä!
Kuvat: Maiju Koskela
