AIDOLLA VOHVELILLA, BETTY-MUMMIN LUONA & KOULUPÄIVÄ
Enpäs olisi uskonut millaisen kokemuksen sain, kun laitoin hakemuksen Helen Sähköverkkojen taidejakokaapin maalauksia varten. Tämä oli ollut haavenani jo monenmonta vuotta ja nyt vihdoin sain sen aikaiseksi. Tyttärenikin on tehnyt oman kädenjälkensä kaappiin jo alakoulussa, minä vasta nyt. Jotenkin ajattelin, että en ole riittävän taiteilija tai yhtään mitään voidakseni tehdä jotain tällaista. Höpöajattelua sellainen, tietysti voin!
Mielikuvani oli muutenkin, että haen maalit ja maalailen ja se on siinä. Kokemus oli kuitenkin paljon, paljon enemmän. Se oli upeita kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, omaan kaupunginosaan tutustumista eri vinkkelistä ja vaikka maalaaminen oli mukavaa ja nautin siitä valtavasti, niin parasta oli ehdottomasti ihmiset!
Mulla oli kaappeja varten suunnitelmat kutakuinkin valmiina etukäteen, jotka lähetin hakemuksen mukana. Osasin niiden perusteella hankkia maalit oikeissa väreissä. Pyysin rautakaupassa myyjältä sähkökaappeihin sopivaa maalia ja hän ehdotti Teknoksen Futura 20 -maalia ja minä tartuin siihen. Annoin itselleni luvan hieman poiketa suunnitelmasta eli että aivan yks yhteen piirroksen kanssa en maalaillut, vaan suunnitelman pohjalta. En oikeastaan muuta tapaa osaakaan, heh.
Aidolla vohvelilla
Ensimmäinen kaappi. Vähän jännitti mennä kadun varteen ensin pesuainekorin kanssa ja sitten kassillisen maaleja. Haettiin lainaan taloyhtiön tikkaatkin, mitä jos joku tulee sanomaan jotain? Sitten vaan reippaasti kerrotaan mitä ollaan tekemässä ja että lupa kyllä on! Monikossa me siis siksi, että sain seurakseni viimeisiä kesälomapäiviään viettävän lukiolaisen.
Pesuhommat vähän yllättivät. Halusin, että pohjatyöt tehtäisiin aika hyvin, jotta lopputulos olisi mitä mainioin mahdollinen. Mutta että olipahan homma! Hinkattiin jopa ruma tägi kaapin alareunasta tärpätillä, jottei se vie huomiota liikaa. Puhdistuaineita, joita käytettiin kaapin pesuun: maalipesuaine, VIM-hinkkausaine, keittiösuihke, luonnonkuituinen pesusieni (paras väline!), tiskiharja, joku rapsutin teipeille ja liimoille, vanha froteepyyhe ja tärkeimpänä monenmonta litraa tulikuumaa vettä.
Maalailimme yhdessä monta tuntia ja se oli ihanaa. Hain välillä kotoa meille edellisen päivän ruokaa mikron kautta ja söimme sitä samalla haarukalla. Isiviikon keskeltä nuorimmaiseni tuli leikkimään naapurilasten kanssa ja toi tullessaan meille kaupasta Suffelin ja tikkarin. Ohi kulkevat ihmiset kehuivat ja kiittivät, koirat jäivät nuuhkimaan. Lähestulkoon jokainen vanhempi ihminen ja jokainen lapsi sanoi jotain, 20-60-vuotiaat olivat harvasanaisempia.
Tuli olo, että saatoimme olla joillekin ihmisille päivän ainoa juttelukaveri.
Hauskin kohtaaminen oli se, kun ohi kulkenut seurue, ehkä äitejä ja lapsia, pysähtyivät ja lapset kysyivät mitä teemme ja tokaisivat, että “meistä tuo olisi kyllä parempi, jos siinä olisi pääkalloja”. Siinä samassa tajusin, että nyt on se hetki, jolla voin ilahduttaa tuntemattomia ja päätin lennosta maalata jonnekin piiloon pääkallon. Kerroin lapsille, että tarkistaapa ens kerralla löytyykö pääkallo.
Jos olette seuranneet mun instapäivityksiä, saatoittekin nähdä, että sain viestin tuon tuntemattoman lapsen äidiltä:
Miten ihanaa! Niin liikuttavaa ja tässä taas sai todeta sen, miten tavallaan pienet asiat ilahduttavat paljon ja ovat täten todella isoja asioita. Ja ihmiset ovat IHANIA!
Tämä kaapin maalaaminen oli aivan täydellistä. koska ohi meni niin moni tuttukin, omat lapset, aurinko paistoi ja sain kokea kaiken yhdessä teinini kanssa. Ilman häntä kaapin maalaamisesta ei olisi tullut yhtään mitään - vitsivitsi, tottakai olis tullut, mutta vain noin 80% siitä mitä siitä tuli! heh.
Kyselin instassa kysymysboksissa, että mikä tälle kaapille tulisi nimeksi ja sain valtavasti vaihtoehtoja ja yksi sieltä nousi ylitse muiden. Tiesin samantien, että se se on: Aidolla vohvelilla. Kiitos sinulle, joka nimen kekkasit!
Yhtenä iltana olin tulossa kotiin ja näin, kun kaapin ohitse käveli pieni tyttö isänsä kanssa. Tyttö huudahti, että “kato isi miten ihana!”, siihen he jäivät katselemaan kaappia yhdessä. Eivätpä arvanneetkaan miten onnelliseksi tekivät minut siinä selkiensä takana.
betty-mummin luona
Ensimmäisen kaapin aiheuttama onnentunteissa leijuminen sai aikaan sen, että vähän jopa jännitti aloittaa tätä seuraavaa. Kävin kurkkaamassa kaappia ensin ilman mitään tarvikkeita ja yyyh, miten paljon pestävää siinä näytti olevan. Siispä maalausta edeltävänä iltana menin ja pakotin lempeästi jälleen teinin mukaani ja pestiin kaappi. Siinä oli kova homma, sen sanon! Joku oli joskus selkeästi yrittänyt jo sitä pestä, oli nimittäin sammaloitunutta pintaa yritetty rapsutella ja niin rapsuttelin minäkin tovin jos toisenkin. Kyllä, siinä kasvoi sammalta ja jäkälää! Oli tägiä ja tarraa ja kaikenlaista moskaa. Kuulin maalauspäivänä naapuritalossa asuvalta vanhalta rouvalta, että hän oli katsellutkin, että lieköhän kaupungin työntekijä kaappia pesemässä, mutta todennut sitten että ei ole, hänellä ei ole autoa vierellään. Parin tunnin urakan jälkeen teinin kanssa tultiin tulokseen, että homma oli silti niin kivaa, että voitais joskus muulloinkin ihan huvikseen pestä likaisia sähkökaappeja, jos niin saa vaan tehdä! :)
Maalauspäivä oli aurinkoinen ja kuuma elokuun päivä. Aurinkorasvaa olisi saanut olla enemmänkin ja vettä ehdottomasti myös juotavaksi. Lapsilla oli alkanut jo koulut, joten en voinut heitä pyytää tuomaan janooni lisää kylmää vettä. Oli muutamia juttutuokioita ihmisten kanssa. Se naapuritalon vanha rouva pysähtyi kolmesti ja sanoi, että komistuu vaan mitä pidemmälle etenee.
Eräs seuraajani iloisesti moikkasi jo kaukaa ja juteltiin hetki, ai että tulen onnelliseksi tällaisista kohtaamisista!
Ohitse kulki koulusta päässeitä lapsia, he jäivät juttelemaan. Olivat kuulleet ja nähneet, että olin tehnyt jo yhden kaapin ja innokkaina kyselivät ja jäivät katselemaan maalaamistani. Kerroin heille, että siinä ensimmäisessä kaapissa on pääkallo piilotettuna. Tien toisella puolella meni ekaluokkalaisryhmä matkalla iltapäiväkerhoon, he vilkuttivat ja minä takaisin.
Oma koululaiseni tuli koulun jälkeen paikalle ja pyysin häntä istuskelemaan tavaroitteni kanssa hetken, kun piipahdan kotona. Käväisen nopeasti syömässä jotain ja tuon pakkasesta jätskit. Ei siis tarvii ku pelata Pokemon Gota jäätelöpalkalla! Kiiruhdin kotiin, söin puolikylmät edellispäivän jämät ja yritin ottaa pakkasesta jätskejä, mutta ne olikin syöty jo. Juoksin nopsaa kauppaan ja ostin uudet jäätelöt.
Päätin ottaa nopeasti skuutin, jolla hurautan paikalle, etteivät jäätelöt enempää ehdi sulaa. Voi itku, ainoan vapaana olevan skuutin edessä seisoo joku! No, ei auta kuin mennä kysymään, onko hän lähdössä vai tulossa.
"Moi, ootko lähössä tällä?”
Joo, oon, hän vastaa. Mutta voidaan ottaa kivipaperisakset?
“No, hehe, otetaan!”
Pari kertaa sekoiltiin, eikä saatu leikkiä menemään synkkaan, mutta kokeillaan vielä kerran, sovittiin!
“Kiiiiviiii sakset papeeeeeriiiii! Ääh, hävisin!” Nyt ei auta kuin lähteä kävelemään.
Saat sen skuutin, mulla on tuossa auto parkissa, tyyppi sanoo ja nauraa.
Purskahdan nauruun ja niin tekee ohitse kulkenut ja tilannetta seuranneet kaksi vanhempaa rouvaakin. Ja niin hyppään skuutin selkään jäätelöt jalkojen juuressa ja nauran vaan. Vitsit, että ihmiset on parasta parhaimmillaan!
Alunperin mulla ei ollut tarkoitus maalata tähän kaappiin ruusuja, vaan idea niistä tuli tehdessä, kun vieressä oleva pieni ruusupuisto kukki niin kauniina.
Kolmatta kaappia maalatessa kuulin monelta tätä ruusukaapin maalausta katselleelta asukkaalta, että olivat seuranneet edistymistä ikkunasta. Ja kuulin myös, että mikä parasta, heillä on tulossa taloyhtiön 100-vuotisjuhlat, eli että kiitos tästä lahjasta! <3 Voiko olla parempaa! Olkaa hyviä vain.
Mun edesmennyt mummini, ihana Betty-mummi osasi maalata ruusun kauniimmin kuin kukaan. Tässä kaapissa oli mielestäni paljon kaunista mummulamaisuutta ja ajattelin tätä tehdessä monta kertaa mummiani, siitä nimi.
koulupäivä
Tässä vaiheessa oli jo kokenut olo. Usein tykkään tehdä ihania asioita ja kokemuksia ainakin kaksi kertaa. Se ensimmäinen on aina ensimmäinen ja jos se on ollut kivaa, rakastan tehdä saman toistamiseen ja jos sekin on aivan superkivaa, niin kolmas kerta on hypermegaekstrasuper! Niin tälläkin kertaa.
Mietin etukäteen vähän sitä, mihin aikaan teen työn, kun vieressä on koulu. Että pitäisikö kuitenkin tehdä illalla vai häiritsenkö välitunteja… Onneksi valitsin koulupäivän, koska oli ihania kohtaamisia pienten koululaisten kanssa. Oli käynyt niin, että siinä viikon aikana, mitä ensimmäinen kaappi oli ollut paikoillaan, oli koulun oppilaiden keskuudessa selkeästi lähtenyt juttu liikenteeseen, että siinä yhdessä kaapissa on piilotettuna pääkallon kuva. Niin moni oppilas tuli mulle kertomaan löytäneensä sen! Suloinen ja hauska juoru levinnyt siellä koulun pihalla!
Montaa lasta ihmetytti saako noin tehdä ja että onko tää mun työtä ja että kenen äiti mä olinkaan ja nähdäänkö taas seuraavalla välkällä. Ja yksi tyttö pyysi, voisinko tehdä tähän kaappiin hymynaaman? Lupasin.
"On upeaa saada tänne katutaidetta, sillä katutaide tekee iloiseksi."
- tyttö koulun pihalla, noin 9v.
Hauska kohtaaminen oli erään vanhemman miehen kanssa. Juteltiin siinä pitkä tovi taiteesta, politiikasta, lapsuudesta, kuolemasta ja mitä näitä nyt on muita leppoisia aiheita. Ja hieman ennen lähtöään hän totesi hyvinkin mukavasti ja kivalla tavalla, että oli katsonut jo kaukaa kävellessään kohti minua, että tuossa on kyllä nainen, jollaiseen hän voisi ihastua. Tuli niin hyvä mieli sellaisen sanomisesta, koska joskushan sitä saattaa itsekin ajatella pikaisenkin vilauksen perusteella niin ja hyvin harvoin kertoo sen sille toiselle. Ihan vilpittömästi ja kauniisti.
Jännä huomio kaikilta kolmelta maalauspäivältä oli se, että lähes jokainen ohi kulkenut aikuinen sanoi samat sanat. Osaisitteko arvata mitkä?! Toivottavasti pysyy töhrijät loitolla. Pian joku jo tämän sotkee. Voi kunpa tätä ei sotkettais!
Samaa toivon minä. Ja jokaiselle töhrijälle äkillisen ripulin ja kiviä kenkiin.
Tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo bongannut kaapeista vahaliitutöhryn (jonka maalasin yli), sekä “ystävällisen” töhrijän, joka tägäsi vain kaapin alareunan eli ei mun teoksen päälle. Voi olla, että olen sisukas ja saatan maalata mahdollisten töhryjen päälle ja manata vain niitä kiviä kenkiin, tai sitten vain annan olla. Ankeeta kyllä enives, jos ja kun ei arvosteta toisten taidetta, mutta semmoista kai se on.
Yhdellä lauseella: rakastin maalata näitä kaappeja!
Tekisin mielelläni lisääkin tällaista niin monille silmille ja sieluille iloa (ja varmaan myös muita tuntemuksia) tuovaa taidetta ja ihanuutta. <3
